Olemme viettäneet nyt kuukauden päivät Aasiassa. Viikon Thaimaassa, loput Hongkongissa. On asunto, jossa perunat kiehuvat kotoisasti kaasuliedellä ja itselle uusi asia, dehumidifier – eli kosteudenpoistaja – hurisee poistaen vesihöyryä, joka huurustuu viileän asunnon ikkunoihin.

Lähdimme matkaan keskitalvella, joka kuitenkin tänä vuonna oli vasta talven alku. Ehdimme nähdä pari pakkaspäivää ja hitusen lunta. Emme kinoksia, hankia tai nietoksia. Hongkongissa talvi niin ikään saapui hyvin myöhään, vasta tammikuussa. Kesä oli tuntunut jatkuvan aina vain. Viime vuosi oli Hongkongissakin ennätyksellisen lämmin. Nyt tammikuussa sen sijaan koimme Hongkongin kylmimmän sään 59 vuoteen.

Suomalaisittain pari lämpöastetta ei kuulosta kovalta keliltä. Kun taloissa ei ole minkäänlaista lämmitysjärjestelmää ja kosteus on kovissa lukemissa, yli 90:ssä prosentissa, olivat tunnelmat jäätävät. Etenkin neljän seinän sisällä. Ensimmäiset suuremmat hankintamme olivatkin jo mainittu kosteudenpoistaja sekä lämmitin. Samaisella lämmittimen hankintareissulla liityimme niiden ihmisten joukkoon, jotka ovat nähneet Hongkongissa räntäsateen. Tai ainakin pari räntähiutaletta.

Säät jäsentävät normaalisti arkea ja vuodenkiertoa. Viime aikojen ilmastolliset muutokset ovat selvästi horjuttaneet perusturvallisuuden tunnetta monissa tavallisissa ihmisissä aivan eri puolilla maapalloa. Elämään Hongkongissa kuuluvat taifuunit. Jo useampi ihminen on maininnut meille, että ne jatkuivat viime vuonna täällä harvinaisen myöhään, lokakuun puolelle. Itseäni Suomen pitkät talvettomat talvikaudet ovat ennen kaikkea masentaneet: märkyydessään, pimeydessään ja harmaudessaan. Lumen kuuluisi pohjoisessa valaista lyhyimmät päivät.

Muuttuneita vuodenaikojakin oudommalta asialta on tuntunut viime vuosina tapahtunut Suomen ilmapiirin muutos. Sosiologina minun pitäisi ymmärtää paremmin tapahtunutta ihmisten asenteiden muutosta, kuin ilmastonmuutosmalleja. Mutta päinvastoin. Muutos tuntuu käsittämättömältä. Koen eläneeni viime vuodet maassa, joka on hylännyt kaikki ne arvot, joista olin tähänastisen elämäni ajan luullut Suomen ja suomalaisten olevan ylpeitä. Ne arvot ovat edustaneet minulle kotimaatani ja suomalaisuutta.

Nyt yhtäkkiä suomalaisuus tuntuu tarkoittavan kaikkea minulle suomalaisuutta merkinneen halveksuntaa. Olen ollut maani tilanteesta ymmälläni, surullinen ja epätoivoinen. Tämän kaiken keskellä ei tuntunut huonolta ratkaisulta viettää jälleen vähän enemmän aikaa ulkomailla. Tällä kertaa kaupungissa, joka on kuulunut koko historiansa ajan kansainvälisimpiin paikkoihin maailmassa.

Hongkongissa on omat etniset jännitteensä, jotka ovat samaan aikaan pitkälti poliittisia jännitteitä. Kaiken Suomessa vellovan erilaisuuden pelon jälkeen tuntuu kuitenkin todella hyvältä olla paikassa, jossa ihmisen ulkonäöstä ei voi päätellä mitään siitä, onko hän ollut täällä kuukauden vai esi-isistään lähtien. Edes kieli ei minulle – kantonia taitamattomalle – paljasta asiasta mitään. Englantia tai mandariinia voivat umpipaikalliset puhua joko täydellisesti tai itseänikin huonommin. Ulkonäöllä ja etnisyydellä on aina merkitystä, mutta täällä se ei kerro mitään siitä, miten hongkongilainen olet.

Kuluneen kuukauden kaunein hetki tuntuu kuitenkin tapahtuneen Bangkokissa. Istuin perjantai-iltana ravintolassa, trooppisessa lämmössä. Katsoin todella pitkää pöytää, jonka ääressä seurueemme istui. Naisia, miehiä. Pään peittävissä huiveissa, avopäin, paljastavissa topeissa, pitkissä hameissa, shortseissa. Osalla kädessä olutta, osalla soodaa. Samasta porukasta osa piti rukoushetken ennen lähtöä, osa tanssi diskossa pikkutunneille asti.

Tunnelma oli lämmin, ihmiset selvästi pitivät toisistaan, oltiin tehty yhdessä töitä koko viikko, ympäristönsuojelun eteen. Maapallon pelastamiseksi. Harva ihminen oli omassa maassaan, mutta jokaisen ihmisen palo tehdä työtä luonnon suojelemiseksi oli syttynyt oman asuinympäristön luonnossa kasvaen. Ja kaikki olivat päätyneet tekemään työtä tässä kansainvälisessä joukossa, koska vain siten ratkaisuja voitaisiin saada aikaan, pelastaa tuttu, rakas luonto. Esimerkiksi ne oman maan tutut säät ja vuodenajat.

Jälkisanaseni kertoo siitä, miten Suomi on muutamassa vuodessa muuttunut. Kun asuin Pekingissä ja aloin pitää Suomen kuvalehdessä blogia vuonna 2011, ei mieleeni edes tullut, että blogin kommentointia pitäisi rajoittaa. Lähinnä minua jännitti kommentoisiko kukaan blogiani mitenkään. Päivittäessäni nyt blogini tätä kirjoitusjaksoa varten päätin ensimmäistä kertaa poistaa blogistani kommentointimahdollisuuden kokonaan. En halua saada viestejä, joissa minua kutsutaan suvakkihuoraksi ja toivotaan raiskaamistani. Tai mitään vastaavaa. Toivotaan, että ajat ovat taas joskus toisenlaiset.