Uusimmassa Isossa numerossa eläinten toiseuttamisesta

Uusimmassa Isossa numerossa on Laura Rantasen taiten kirjoittama artikkeli eläinten toiseuttamisesta. Olen yksi juttuun haastatelluista Laura Gustafssonin ja Visa Kurjen ohella. Artikkelista on maistiainen tarjolla netisssä. Lehden voi ostaa kadulta tai tilata.

”Tutkijat ja aktivistit ehdottavat eläin-termistä luopumista ja muiden eläinten oikeuksien kirjaamista perustuslakiin.

Emo onnistuu liikahtamaan. Vastasyntynyt jää puoliksi hänen alleen. Emo nousee etujalkojensa varaan, ei voi auttaa… Kiljumista kestää kauan, ehkä koko yön, vuosikymmeniä, ikuisuuden. Syntyminen jatkuu, imetys, lasten menettäminen. Eläinlääkärin tai farmarin käsi vaginassa, paino selällä. Neljä viikkoa tiineytyshäkissä. Hetkellinen mahdollisuus liikkua vapaammin, kulkea eteen, kääntyä. Paluu porsitushäkkiin.

Näin kirjailija Laura Gustafsson kuvailee Mikään ei todella katoa -teoksessaan sikaäidin elämää eläinteollisuudessa. Kirja tekee näkyväksi myös toiseuttamisen sanastoa. Tiineytyshäkki. Porsitushäkki.”

”Tämä on ote jutusta, jonka voi lukea kokonaisuudessaan toukokuun 2023 Isosta Numerosta. Osta lehti kadulta ja tue myyjää! Lehden voi myös tilata: https://www.isonumero.fi/tilaa/

Iso Numero on kaduilla myytävä aikakauslehti, joka tarjoaa vähävaraisille mahdollisuuksia toimeentulonsa parantamiseen. Lehteä myyvien ihmisten on usein vaikea tai mahdotonta löytää töitä muualta. Myyjä pitää itsellään puolet kansihinnasta. Vuonna 2022 Iso Numero tarjosi toimeentulon lähteen noin 280 hengelle.”

Taiteesta ja eläinten katsomisesta

Vuoden 2022 aikana tuli kirjoitettua ja puhuttua paljon eläimistä taiteessa. Tämä on tieteiden ja taiteiden välisen Voiko eläintä kertoa? -hankkeemme ansiota. Olen kuitenkin jo siirtynyt työskentelemään omassa post doc -tutkimushankkeessani Kun ihminen lakkasi olemasta eläin. Eläin, eläimellisyys ja ihminen-eläin-ero sosiologiassa ja antropologiassa ennen ja jälkeen toisen maailmansodan.

Mustekala-lehti julkaisi vuoden lopulla teemanumeron Eläin taiteessa ja eläin taiteilijana. Kirjoitin teemanumeroon artikkelin Eläimen vakavasti ottava taide näyttää mitä eläimen käsite peittää. Tahiti-journaalissa ilmestyi puolestaan vertaisarvioitu artikkelini Taide purkaa ihmistieteiden rakentamaa rajaa. Sosiologin katse eläintä esittävään taiteeseen.

AV-arkki järjesti iki-ihanassa elokuvateatteri Orionissa kiinnostavan lyhytelokuvanäytöksen Taidetta taiteen vuoksi: Ruumis mikro- ja makrokosmoksessa: kuolema. Näytöksen jälkeen olin mukana keskustelemassa eläinten kuoleman kuvauksesta taiteessa yhdessä taiteilija Milja Viidan ja taidehistorioitsija, dosentti, FT Roni Grenin (Turun yliopisto) kanssa. Keskusteluamme moderoi oivaltavilla kysymyksillään AV-arkin ohjelmakoordinaattori Tytti Rantanen

Keväällä pidin puheenvuoron Voiko-hankkeen Lajienvälisiä kohtaamisia -tapahtumassa Koneen Säätiön Lauttasaaren kartanolla 28.4.2022: Miten eläimet kohtaamme ja miten heitä kerromme. Tilaisuudessa myös katsoimme Voiko-hankkeessa valmistuneen Matilda Aaltosen ja Outimaija Hakalan videoteoksen Lajienvälisiä kohtaamisia. Tuon teoksen Joonatan Aaltosen tekemästä ääniraidasta on muodostunut todellinen koko vuotta teemoittava soundtrack mieleeni. Outimaija on myös kirjoittanut teoksesta Lähikuva-lehteen artikkelin Ei-inhimillisen kertomisesta videoteoksessa Lajienvälisiä kohtaamisia.

Kuva: Tuija Teiska – ”Tein sulle kodin” (mustepiirros, 2022) – Mustekalan Eläin taiteessa ja eläin taiteilijana -teemanumeron kuvitusta.

Lokkien kertomisesta

Kuva: Iiro Rautiainen.

Keskustelua mustekaloista

Voiko-hanke, jossa työskentelin vuoden 2021 loppuun, vei minut myös eläintä esittävän ja kertovan taiteen äärelle. Kulttuurilehti Mustekalassa julkaistiin helmikuussa mustekala-aiheisia teoksia koskeva tekstini: Kaksi tapaa kohdata mustekala ja kertoa siitä. http://mustekala.info/kritiikit/kaksi-tapaa-kohdata-mustekala-ja-kertoa-siita/

Voiko-hankkeessa työskennellyt Matilda Aaltonen jatkoi aloittamaani keskustelua vastineessaan ”Voiko taiteilijaan luottaa?”. https://mustekala.info/kritiikit/voiko-taiteilijaan-luottaa/

Podcast-vuosi

Vuoden sisällä on tullut osallistuttua todella moneen podcastiin ja yhteen audioesseeseen:

Kettu katsoo takaisin – Eläinrepresentaatioista. Matilda Aaltosen ja äänisuunnittelija Markus Tapion yhteistyönä toteutettu audioessee, joka käsitteli eläinten kertomista. Sosiologi Salla Tuomivaaran sekä folkloristi ja kreikan kielen tutkija Liisa Kasken ajatukset yhdistyvät orgaanisen ja synteettisen rajapinnassa kehkeytyvään äänelliseen maisemaan, joka kutsuu tuntemaan ja viipyilemään. Miksi eläimet näyttäytyvät meille söpöinä otuksina, joiden katselu tuottaa mielihyvää? Voiko muita eläimiä edes kertoa ihmispositiosta käsin? Mitä voisimme kertoa tosin? Teos suositellaan kuunneltavaksi kuulokkeilla mukavassa asennossa. Tuotanto: Juha-Pekka Hotinen, Yle Radiogalleria https://areena.yle.fi/audio/1-50799628

Eläimiä ja ihmisiä – Sanna Hellström: Eläintarhat – eläintensuojelua vai viihdettä ihmisille? Eläimiä ja ihmisiä-ohjelmassa keskustellaan eläintarhoista. Sanna Hellströmin vieraina ovat Korkeasaaren Ystävien puheenjohtaja ja eläintarhan tutkija Matti Nummelin, WWF:n suojeluasiantuntija Tanja Pirinen, jonka kanssa keskustelemme eläintarhojen ja suojelujärjestöjen roolista sekä tutkija Salla Tuomivaara, joka suhtautuu eläintarhoihin kriittisesti. https://areena.yle.fi/audio/1-50852030

Podcast: Havuhattu & Elonkehä: Eläin (4/21). ”Tämän Havuhattu & Elonkehä -podcastin jakson teemana on eläin. Pohdimme vieraamme Salla Tuomivaaran kanssa eläinten hyödyntämisen etiikkaa. Keskustelemme siitä, millaisista eettisistä periaatteista käsin eläinoikeuskysymyksiä olisi syytä tarkastella, ja millä perusteilla pidämme joitain eläimiä suuremmassa arvossa kuin toisia.” https://soundcloud.com/havuhattu/havuhattu-elonkeha-elain-421

Podcast: Markus Leikolan totuudet ja todellisuudet: Eläinten todellisuus on sama ja eri kuin ihmisten. Markus Leikolan kanssa ihmisten ja eläisten todellisuudesta keskustelee Salla Tuomivaara. https://areena.yle.fi/audio/1-61030773

Podcast: Takakansi. Salla Tuomivaara – Elävien olentojen kohtaamisesta. ”Vieraanani oli tutkija Salla Tuomivaara, ja keskustelimme hänen 2019 ilmestyneen kirjansa Syötävät koirat ja sympaattiset siat teemoista, eli eläinten kohtaamisesta, ja mitä tarinoita kerromme itsellemme oikeuttaaksemme itsellemme tavat toimia eläinten kanssa.” https://soundcloud.com/takakansi-podcast/salla-tuomivaara-elavien-olentojen-kohtaamisesta

Seinäjoen Taidehallin Siat-näyttely

Loppuvuodesta kuohuttanut Seinäjoen Taidehallin Siat-näyttely ei ole enää auki, mutta kirjoittelin siitä silti. Kaikki eivät muutenkaan tainneet saada matkustettua Seinäjoelle asti sitä katsomaan. Ja nuoremmilta ihmisiltähän katsominen myös tietyissä kunnissa kiellettiin.

”Tämä videoteos nimeltään Nimetön (Elossa) pakottaa miettimään sian näkökulmaa maailmaan, tuttuihin ilmiöihin ympärillemme. Mietin, että tarvitsemme lisää juuri tätä: maailman katsomista toisen lajin ”silmin”. Edes sen yrittämistä. Ihmisen käsikirjoittamien, päälle puhumien ja musisoimien ”dokumenttien” sijaan, tai edes niiden rinnalle.”

Teksti löytyy Voiko-hankkeen sivuilta: https://voikohanke.com/2022/01/21/sikojen-elaman-kertomisesta%EF%BF%BC/

Monitieteinen tutkimus avaa uusia näkökulmia eläinten hyvinvointiin

Vieraskynä-tekstissäni Eläintieto-sivustolla käsittelen uuden monitieteisen eläintutkimuksen merkitystä eläinten hyvinvoinnille:

1990-luvulta lähtien uusi monitieteinen eläintutkimuksen ala on kasvanut nopeasti. Uuden tutkimusalan ytimessä on yhteiskunta- ja kulttuuritieteellinen tutkimus. Mutta mitä hyötyä ihmistieteellisestä tutkimuksesta on eläinten hyvinvoinnille, esimerkiksi niille yli 80 miljoonalle tuotantoeläimelle, jotka Suomessa vuosittain teurastetaan? Sosiologi Salla Tuomivaara pohtii vieraskynäkirjoituksessaan uusien tutkimusalojen merkitystä eläinkäsityksemme muokkaajina.” 

Uusi tekstini Voiko-hankkeen sivuilla

Uusi tekstini Voiko eläintä kertoa? – Miksi kerromme eläimet ensisijaisesti erojemme kautta ja miten se vaikuttaa ajatuksiimme eläimistä nyt Voiko-hankkeemme sivuilla.

Millaisilta eläimet näyttävät, jos kieltäydymme ajattelemasta niitä ”vain” eläiminä? Entä miltä oma eläimyytemme tuntuu, jos emme ajattele eläintä alempana olemisen muotona kuin ihmisyyttä? Osaammeko katsoa ihmistä ilman oletusta hänen olemuksensa ylemmyydestä? Vai onko kaikenlaisten tuntevien elävien olentojen arvostaminen vaarallista – miten käy, jos ihmisen erityisasemaa muita arvokkaampana horjutetaan?

Joululahjavinkki: Me & muut eläimet – Uusi maailmanjärjestys

Vastapaino julkaisi tovi sitten kirjan Me & muut eläimet – Uusi maailmanjärjestys. Kirja on juuri nyt oiva hankinta joululahjaksi joko itselle tai läheiselle, sillä koodilla JOULU kirjasta saa 16.12. asti 40 % alennusta ja ilmaisen kuljetuksen Vastapainon verkkokaupasta.

Me & muut eläimet on artikkelikokoelma, jonka tavoitteena on käsitellä uudenlaista eläinsuhdetta. Se on ensimmäisiä suomalaisia tietokirjoja, joka kertoo tutkimuksellisen taustansa olevan kriittisessä eläintutkimuksessa. Kirjan toimittajat filosofi FT Elisa Aaltola ja julkisoikeuden opettaja VTT Birgitta Wahlberg mainitsevan kirjan olevan löyhästi jatkoa Innon vuonna 2015 julkaisemalle Eläimet yhteiskunnassa -teokselle. Tällä kertaa katse on kuitenkin tulevaisuuden eläinsuhteissa, utopioissakin, sillä tarvitsemme aina vision paremmasta, jota tavoittelemme.

Artikkelit, joista lähes kaikki on vertaisarvioitu, on jaettu kuuden pääteeman alle: historia, kasvatus, taiteet, kieli, laki ja oikeus sekä yhteiskunta ja asenteet. Historiaosuuden aloittavat Otto Latva ja Heta Lähdesmäki johdattelevat artikkelissaan uudenlaiseen eläinhistoriaan, jossa eläinten näkökulma ja toimijuus huomioidaan. Eläinten ja ihmisten välisen historiallisen suhteen ymmärrys on edellytys nykyisten toimintatapojen muutokselle, Latva ja Lähdesmäki kirjoittavat eläinhistorian merkityksestä.

Folkloristi, antiikintutkija Liisa Kaski kertoo artikkelissaan, että jokseenkin jokaiselta antiikin vuosisadalta löytyy ajattelija, joka pyrki huomioimaan myös muunlajisten mielen ja arvon. Tästä huolimatta juuri antiikin aikana piirrettiin se maailmankuva, joka vieläkin ruokkii uskomusta ihmisen erillisyydestä muiden elävien joukossa. Miksi eläinmyönteiset ajattelijat hävisivät kulttuurisen kamppailun toisenlajisten arvosta, kysyy Kaski artikkelissaan. Hän myös kertoo näistä historian hämäriin unohtuneista hahmoista, kuten Rooman valtakunnan itäosissa suurin piirtein Jeesuksen ristiinnaulitsemisen aikoihin eläneestä, kiertelevästä opettajasta Apollonios Tyanalaisesta, joka oli kreikkalaisen maailman ensimmäinen tunnettu vegaani. Tyanalainen kieltäytyi eläinuhrin ja lihansyönnin ohella myös villan käytöstä.

Teologian maisteri Limppu Witick lähtee tekstissään liikkeelle Raamatun sanoista ”kunnon ihminen muistaa karjansa tarpeet, jumalaton ei sääliä tunne” (Sananl. 12:10). Hänen lukunsa unelmoi tulevaisuuden kirkosta, joka tunnustaa eläinten hengellisen arvon ja on valmis puolustamaan kaikkein vähäisimpiä.

Kasvatusosion aloittaa yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Marianna Koljosen artikkeli lastenkirjallisuuden muuttuvista eläin- ja maatilakuvauksista ja kaukana siintävästä Vegitopiasta, vegaanisesta idyllistä. Lastenkirjallisuus on lajina avoin uusille vaikutteille. Sen tehtäväksi on määritelty yhtäältä lapsen oman todellisuuden peilaaminen ja toisaalta näkymien avaaminen toisiin todellisuuksiin, Koljonen kirjoittaa. Ei ole ihme, että lastenkirjoissa kuvataan jo toisenlaisia maailmoja, joissa tuotantoeläimet kuvataan tuntevina toimijoina eivätkä sen paremmin lapset kuin kukaan mukaan syö heitä.

AniMate-hankkeessa työskentelevä tohtorikoulutettava Maria Helena Saari kirjoittaa artikkelissaan tavoista, joilla koulujärjestelmä voitaisiin rakentaa eläinten itseisarvon tunnustavaksi ja eettisiin eläinsuhteisiin kasvattavaksi kriittisen eläinpedagogiikan ja humaanikasvatuksen avulla. Luku käsittelee myös lapsille tällä hetkellä tarjolla olevien eläinrepresentaatioiden kielteisiä vaikutuksia esimerkiksi ympäristönsuojelullisille tavoitteille ja ymmärrykselle ruuantuotannosta.

Taiteiden osuudessa kirjallisuudentutkija Helinä Ääri jäljittää suomalaisen kaunokirjallisuuden mainintoja tuoreesta tehoeläintuotannon tekeleestä, broilerista. Broileri on eläin, joka esiintyy kirjallisuudessa lähes aina kuolleena. Kuvataiteilija ja taidehistorioitsija Outimaija Hakala puolestaan pohtii eläimen välineellisyyden ja yksilöarvon ristiriitaa kuvataiteessa. Hän analysoi taidetta sekä eläinten hyväksikäyttäjänä että mahdollisena eläinkäsitystemme kyseenalaistajana ja uudenlaisen eläinsuhteen herättelijänä.

Kielen merkitykseen mennään vielä syvemmälle seuraavassa osiossa, jonka aluksi kotimaisen kirjallisuuden tutkija Elli Lehikoinen tarkastelee eläintuotantoa ja nisäkkäiden lisääntymistä käsitteleviä tekstejä. Hän kirjoittaa niissä esiintyvistä ihmisen ja muiden nisäkkäiden lisääntymisprosessien yhteneväisyyden kokemuksista. Lisääntymisprosessi ikään kuin palauttaa ihmisen ’eläimellisyytensä’ äärelle. Ruumiillinen empatia toista lisääntyvää nisäkästä kohtaan saa meidät tarkastelemaan esimerkiksi tuotantoeläintä uudesta näkökulmasta. Väitöskirjatutkija Tiina Ollila puolestaan analysoi tekstissään tapoja, jolla puhumme kuolemasta ja teurastamisesta. Jos haluamme päästä irti lajisyrjinnästä, meidän on kehitettävä sellaista kieltä, joka luo edellytykset toisten lajien elämän kunnioittamiseen.

Lain ja oikeuden osuuden avaa Birgitta Wahlbergin artikkeli, jossa hän kuvaa, miten perusoikeuksista säätäminen on toiminut yhteiskunnan normatiivisena vastauksena sorron ja hyväksikäytön lopettamiseksi. Jo eläinten perusoikeuksista keskustelu haastaa perinteisiä ajattelumalleja, Wahlberg toteaa, mutta niiden toteuttaminen muuttaisi väistämättä eläinten asemaa kohti ihmisten ja muiden lajien kunnioittavaa yhteiseloa.

Rikos- ja prosessioikeuden yliopistonlehtori Tarja Koskela pohtii tapoja mahdollistaa eläinten edustaminen oikeudenkäynneissä. Suomessa voitaisiin (jo lopetetun) Zurichin kantonin mallin mukaisesti säätää eläinten puhevallan käyttäminen oikeusprosesseissa tietyn yksityisen tahon tehtäväksi. Modernit oikeusjärjestelmät perustuvat tiettyihin eettisiin olettamuksiin, jotka muuttuvat yleisesti hyväksyttyjen arvojen mukana, Koskela kirjoittaa. Eläimen edustaminen oikeudessa on tahtokysymys ja eläinten hyvinvointi on tutkitusti suomalaisille tärkeä arvo. Eläimen olisi ehkä aika olla muuta kuin objekti ja hyödyke..

Yhteiskunta ja asenteet -osuudessa sosiologi Saara Kupsala analysoi ihmisten asenteita tuotantoeläimiä kohtaan. Vaikka suuri yleisö toivoo tuotantoeläinten parempaa hyvinvointia, ovat lajisyrjivät asenteet ja -käytännöt vallitsevia. Ihmisen oikeutta käyttää muita eläimiä hyväkseen pidetään itsestään selvänä ja luonnollisena. Asenteet ovat kuitenkin ristiriitaisia. Lemmikkieläimiin – joiden hyväksikäyttöä ei sallita – liitetään enemmän emotionaalisia ja kognitiivisia kykyjä kuin tuotantoeläimiin. Ihmisten tuotantoeläinasenteet voivat kuitenkin merkittävästi muuttua, jos he ovat vuorovaikutuksessa näiden eläinten kanssa. Tällaisia kokemuksia tarjoavat esimerkiksi tuotantoeläinten turvakodit, kirjoittaa Kupsala.

Kirjan päättää Elisa Aaltolan luku, jonka aiheena ovat lihaparadoksi ja sekasyöjän akrasia. Lihaparadoksin otteessa ihminen on sekä huolissaan tuotantoeläinten hyvinvoinnista että osallistuu osaltaan lihantuotantoon, joka johtaa eläinten kärsimykseen ja kuolemaan. Eläinrakkaus ja kärsimyksen aiheuttamiseen osallistuminen aiheuttavat kognitiivista dissonanssia. Tie ulos akrasiasta – eli tilanteesta, jossa haluamme eläinten voivan hyvin, mutta tiedämme osallistuvamme kärsimykseen, vaikka voisimme valita toisin – löytyy yhteiskuntakriittisestä ristiriitojen paljastamisesta ja instituutioidemme moraalisesta uudelleen tarkastelusta. Osana eläinsuhteemme kriittistä arviointia meidän on etsittävä tapoja kertoa eläimiä ja suhdettamme muihin eläimiin toisin.

Työpäiväkirja 24.8.2020

Tänään on kuulemma vanhan kansan mukaan syksyn ensimmäinen päivä, Perttelin päivä. Siltä se tuntuukin. Mutta kuten Facebookiin kirjoitin, etätyö mökiltä on ilo sadepäivänäkin. Katson, kun aurinkoinen järvenselkä muuttuu pimeäksi ja harmaaksi. Sade alkaa hakata mökin kattoa. Sateen jatkuessa näen järven toisella puolella taivaanrannan vaalenevan. Ensin se muuttuu vaaleansiniseksi. Sitten sinne nousevat valkoiset kumpupilvet. Saaremme päällä sade jatkuu yhä, mutta hiljenee. Kaminassa kohisee tuli.

Töihin keskittyminen on tänään ollut surkeaa, sillä Sdp:n puoluekokouspäätös, jossa puolue asettui kannattamaan turkistarhauskieltoa, sai aikaan tunnekuohun. Äänestystulos oli odottamattoman hyvä, vaikka päätöksen aikaansaamiseksi on kamppailtu ja kampanjoitu pitkään. Muutaman uutista seuranneen tunnin ajan minun oli julistettava ja jaettava iloani aiheesta ympäri sosiaalista mediaa, ennen kuin kykenin taas tekemään jotain varsinaisiin töihini liittyvää.

Töidenkin parissa aloitin muualta kuin oli varsinaisesti tarkoitus. Törmäsin artikkeliin Borders, Affects, and Effects: Doing Animal Studies in Chile (Tironi et al. 2017, Society & Animals, 1-20). Monitieteinen uusi eläintutkimus alkoi kehittyä pikkuhiljaa 1990-luvun aikana ja löysin itse tutkimusalueen 2000-luvun alussa. Chile on vanha vaihto-oppilaskotimaani ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun minulle tuli vastaan chileläistä eläintutkimusta käsittelevä tieteellinen artikkeli. Ylimääräisten kotimaiden – itselläni Chilen ja Kiinan – ollessa kyseessä asiat avautuvat aina kiinnostavampina kuin satunnaisten valtioiden kohdalla. Minun oli siis luettava artikkeli ennen mihinkään muuhun ryhtymistä.

Artikkeli perustuu vuonna 2016 järjestettyyn Chilen ensimmäiseen uuden monitieteisen eläintutkimuksen (human–animal studies, animal studies) tutkijatapaamiseen. Samoin kuin Suomessa ja niin monessa muussakin maassa, uudesta ihmistieteellisestä eläintutkimuksesta näyttävät ensimmäisinä kiinnostuneen etenkin sosiologit. Yhteiskunnallisia jännitteitä, liikkeitä ja arvoristiriitoja tutkivien sosiologien kiinnostus eläinkysymysten politisoitumista kohtaan ei yllätä. Sosiologia on kuitenkin ollut äärimmäisen ihmiskeskeinen tiede, jossa eläinten sosiaalista ja yhteiskunnallista merkitystä ei huomioitu vuosikymmeniin juuri lainkaan. Vallinneet ihmis- ja eläinkuvamme ovat kuitenkin tällä hetkellä monialaisen kyseenalaistamisen ja uudelleen tarkastelun kohteena. Toisiinsa kietoutuneet ihmis- ja eläinkäsityksemme ovat myös oman tutkimukseni keskiössä.

Kun kirjoitin sosiologista ja yhteiskuntatieteellistä eläintutkimusta käsittelevää graduani (Tuomivaara 2003), tutkimusalue oli edelleen siinä määrin uusi, että yritin lukea lähestulkoon kaiken alalta julkaistavan. Pian tämän jälkeen aloitin väitöskirjani tekemisen, jota jatkoin töiden kanssa vuorotellen vuoteen 2018 asti. Väitöskirjatyöni parissa uppouduin ennen kaikkea kahden varhaisvaiheen sosiologin, Edvard Westermarckin ja Émile Durkheimin tuotantoon. Nyt aloittaessani uutta tutkimushanketta 14 vuotta edellisen projektin aloittamisen jälkeen, olen havahtunut eläintutkimuksen kentän valtavaan kasvuun kuluneiden vuosien aikana. Enää ei ole mahdollista seurata edes kaikkia tietyltä eläintutkimuksen sektorilta tulevia julkaisuja.

Myös Suomessa ihmistieteellinen eläintutkimus on muuttunut muutaman ihmisen kiinnostuksen kohteesta laajaksi tutkimuskentäksi. Vuonna 2004 perustamamme pieni Yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen verkosto laajeni ja virallistui Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen seuraksi. Suomessa toimii useita ihmistieteellisen ja monitieteellisen eläintutkimuksen tutkimushankkeita, joista itse työskentelen niin kutsutussa Voiko? –hankkeessa. Kriittiselle eläintutkimukselle on perustettu oma verkostonsa. Alalta on väitellyt useita tohtoreita.

Lukiessani chileläisten artikkelia mietin samalla omaa tutkimussuunnitelmaani ja alkavan tutkimukseni kohdistamista. Muiden tekemän työn kartoittaminen on tässä vaiheessa välttämätöntä kyetäkseni muotoilemaan omista tutkimuskysymyksistäni mahdollisimman mielekkäitä. Jatkan yhä edelleen jo gradun kirjoittamisen myötä muotoutuneen kysymyksen parissa: Miten kaikesta ihmisen sosiaalisesta toiminnasta ja yhteiskunnista kiinnostunut sosiologia päätyi sulkemaan silmänsä kaikkien muiden eläinlajien olemassaololta ja merkitykseltä useiden kymmenien, lähes sadan vuoden ajaksi?