Aihearkisto: Blogi

Uusi tekstini Voiko-hankkeen sivuilla

Uusi tekstini Voiko eläintä kertoa? – Miksi kerromme eläimet ensisijaisesti erojemme kautta ja miten se vaikuttaa ajatuksiimme eläimistä nyt Voiko-hankkeemme sivuilla.

Millaisilta eläimet näyttävät, jos kieltäydymme ajattelemasta niitä ”vain” eläiminä? Entä miltä oma eläimyytemme tuntuu, jos emme ajattele eläintä alempana olemisen muotona kuin ihmisyyttä? Osaammeko katsoa ihmistä ilman oletusta hänen olemuksensa ylemmyydestä? Vai onko kaikenlaisten tuntevien elävien olentojen arvostaminen vaarallista – miten käy, jos ihmisen erityisasemaa muita arvokkaampana horjutetaan?

Joululahjavinkki: Me & muut eläimet – Uusi maailmanjärjestys

Vastapaino julkaisi tovi sitten kirjan Me & muut eläimet – Uusi maailmanjärjestys. Kirja on juuri nyt oiva hankinta joululahjaksi joko itselle tai läheiselle, sillä koodilla JOULU kirjasta saa 16.12. asti 40 % alennusta ja ilmaisen kuljetuksen Vastapainon verkkokaupasta.

Me & muut eläimet on artikkelikokoelma, jonka tavoitteena on käsitellä uudenlaista eläinsuhdetta. Se on ensimmäisiä suomalaisia tietokirjoja, joka kertoo tutkimuksellisen taustansa olevan kriittisessä eläintutkimuksessa. Kirjan toimittajat filosofi FT Elisa Aaltola ja julkisoikeuden opettaja VTT Birgitta Wahlberg mainitsevan kirjan olevan löyhästi jatkoa Innon vuonna 2015 julkaisemalle Eläimet yhteiskunnassa -teokselle. Tällä kertaa katse on kuitenkin tulevaisuuden eläinsuhteissa, utopioissakin, sillä tarvitsemme aina vision paremmasta, jota tavoittelemme.

Artikkelit, joista lähes kaikki on vertaisarvioitu, on jaettu kuuden pääteeman alle: historia, kasvatus, taiteet, kieli, laki ja oikeus sekä yhteiskunta ja asenteet. Historiaosuuden aloittavat Otto Latva ja Heta Lähdesmäki johdattelevat artikkelissaan uudenlaiseen eläinhistoriaan, jossa eläinten näkökulma ja toimijuus huomioidaan. Eläinten ja ihmisten välisen historiallisen suhteen ymmärrys on edellytys nykyisten toimintatapojen muutokselle, Latva ja Lähdesmäki kirjoittavat eläinhistorian merkityksestä.

Folkloristi, antiikintutkija Liisa Kaski kertoo artikkelissaan, että jokseenkin jokaiselta antiikin vuosisadalta löytyy ajattelija, joka pyrki huomioimaan myös muunlajisten mielen ja arvon. Tästä huolimatta juuri antiikin aikana piirrettiin se maailmankuva, joka vieläkin ruokkii uskomusta ihmisen erillisyydestä muiden elävien joukossa. Miksi eläinmyönteiset ajattelijat hävisivät kulttuurisen kamppailun toisenlajisten arvosta, kysyy Kaski artikkelissaan. Hän myös kertoo näistä historian hämäriin unohtuneista hahmoista, kuten Rooman valtakunnan itäosissa suurin piirtein Jeesuksen ristiinnaulitsemisen aikoihin eläneestä, kiertelevästä opettajasta Apollonios Tyanalaisesta, joka oli kreikkalaisen maailman ensimmäinen tunnettu vegaani. Tyanalainen kieltäytyi eläinuhrin ja lihansyönnin ohella myös villan käytöstä.

Teologian maisteri Limppu Witick lähtee tekstissään liikkeelle Raamatun sanoista ”kunnon ihminen muistaa karjansa tarpeet, jumalaton ei sääliä tunne” (Sananl. 12:10). Hänen lukunsa unelmoi tulevaisuuden kirkosta, joka tunnustaa eläinten hengellisen arvon ja on valmis puolustamaan kaikkein vähäisimpiä.

Kasvatusosion aloittaa yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Marianna Koljosen artikkeli lastenkirjallisuuden muuttuvista eläin- ja maatilakuvauksista ja kaukana siintävästä Vegitopiasta, vegaanisesta idyllistä. Lastenkirjallisuus on lajina avoin uusille vaikutteille. Sen tehtäväksi on määritelty yhtäältä lapsen oman todellisuuden peilaaminen ja toisaalta näkymien avaaminen toisiin todellisuuksiin, Koljonen kirjoittaa. Ei ole ihme, että lastenkirjoissa kuvataan jo toisenlaisia maailmoja, joissa tuotantoeläimet kuvataan tuntevina toimijoina eivätkä sen paremmin lapset kuin kukaan mukaan syö heitä.

AniMate-hankkeessa työskentelevä tohtorikoulutettava Maria Helena Saari kirjoittaa artikkelissaan tavoista, joilla koulujärjestelmä voitaisiin rakentaa eläinten itseisarvon tunnustavaksi ja eettisiin eläinsuhteisiin kasvattavaksi kriittisen eläinpedagogiikan ja humaanikasvatuksen avulla. Luku käsittelee myös lapsille tällä hetkellä tarjolla olevien eläinrepresentaatioiden kielteisiä vaikutuksia esimerkiksi ympäristönsuojelullisille tavoitteille ja ymmärrykselle ruuantuotannosta.

Taiteiden osuudessa kirjallisuudentutkija Helinä Ääri jäljittää suomalaisen kaunokirjallisuuden mainintoja tuoreesta tehoeläintuotannon tekeleestä, broilerista. Broileri on eläin, joka esiintyy kirjallisuudessa lähes aina kuolleena. Kuvataiteilija ja taidehistorioitsija Outimaija Hakala puolestaan pohtii eläimen välineellisyyden ja yksilöarvon ristiriitaa kuvataiteessa. Hän analysoi taidetta sekä eläinten hyväksikäyttäjänä että mahdollisena eläinkäsitystemme kyseenalaistajana ja uudenlaisen eläinsuhteen herättelijänä.

Kielen merkitykseen mennään vielä syvemmälle seuraavassa osiossa, jonka aluksi kotimaisen kirjallisuuden tutkija Elli Lehikoinen tarkastelee eläintuotantoa ja nisäkkäiden lisääntymistä käsitteleviä tekstejä. Hän kirjoittaa niissä esiintyvistä ihmisen ja muiden nisäkkäiden lisääntymisprosessien yhteneväisyyden kokemuksista. Lisääntymisprosessi ikään kuin palauttaa ihmisen ’eläimellisyytensä’ äärelle. Ruumiillinen empatia toista lisääntyvää nisäkästä kohtaan saa meidät tarkastelemaan esimerkiksi tuotantoeläintä uudesta näkökulmasta. Väitöskirjatutkija Tiina Ollila puolestaan analysoi tekstissään tapoja, jolla puhumme kuolemasta ja teurastamisesta. Jos haluamme päästä irti lajisyrjinnästä, meidän on kehitettävä sellaista kieltä, joka luo edellytykset toisten lajien elämän kunnioittamiseen.

Lain ja oikeuden osuuden avaa Birgitta Wahlbergin artikkeli, jossa hän kuvaa, miten perusoikeuksista säätäminen on toiminut yhteiskunnan normatiivisena vastauksena sorron ja hyväksikäytön lopettamiseksi. Jo eläinten perusoikeuksista keskustelu haastaa perinteisiä ajattelumalleja, Wahlberg toteaa, mutta niiden toteuttaminen muuttaisi väistämättä eläinten asemaa kohti ihmisten ja muiden lajien kunnioittavaa yhteiseloa.

Rikos- ja prosessioikeuden yliopistonlehtori Tarja Koskela pohtii tapoja mahdollistaa eläinten edustaminen oikeudenkäynneissä. Suomessa voitaisiin (jo lopetetun) Zurichin kantonin mallin mukaisesti säätää eläinten puhevallan käyttäminen oikeusprosesseissa tietyn yksityisen tahon tehtäväksi. Modernit oikeusjärjestelmät perustuvat tiettyihin eettisiin olettamuksiin, jotka muuttuvat yleisesti hyväksyttyjen arvojen mukana, Koskela kirjoittaa. Eläimen edustaminen oikeudessa on tahtokysymys ja eläinten hyvinvointi on tutkitusti suomalaisille tärkeä arvo. Eläimen olisi ehkä aika olla muuta kuin objekti ja hyödyke..

Yhteiskunta ja asenteet -osuudessa sosiologi Saara Kupsala analysoi ihmisten asenteita tuotantoeläimiä kohtaan. Vaikka suuri yleisö toivoo tuotantoeläinten parempaa hyvinvointia, ovat lajisyrjivät asenteet ja -käytännöt vallitsevia. Ihmisen oikeutta käyttää muita eläimiä hyväkseen pidetään itsestään selvänä ja luonnollisena. Asenteet ovat kuitenkin ristiriitaisia. Lemmikkieläimiin – joiden hyväksikäyttöä ei sallita – liitetään enemmän emotionaalisia ja kognitiivisia kykyjä kuin tuotantoeläimiin. Ihmisten tuotantoeläinasenteet voivat kuitenkin merkittävästi muuttua, jos he ovat vuorovaikutuksessa näiden eläinten kanssa. Tällaisia kokemuksia tarjoavat esimerkiksi tuotantoeläinten turvakodit, kirjoittaa Kupsala.

Kirjan päättää Elisa Aaltolan luku, jonka aiheena ovat lihaparadoksi ja sekasyöjän akrasia. Lihaparadoksin otteessa ihminen on sekä huolissaan tuotantoeläinten hyvinvoinnista että osallistuu osaltaan lihantuotantoon, joka johtaa eläinten kärsimykseen ja kuolemaan. Eläinrakkaus ja kärsimyksen aiheuttamiseen osallistuminen aiheuttavat kognitiivista dissonanssia. Tie ulos akrasiasta – eli tilanteesta, jossa haluamme eläinten voivan hyvin, mutta tiedämme osallistuvamme kärsimykseen, vaikka voisimme valita toisin – löytyy yhteiskuntakriittisestä ristiriitojen paljastamisesta ja instituutioidemme moraalisesta uudelleen tarkastelusta. Osana eläinsuhteemme kriittistä arviointia meidän on etsittävä tapoja kertoa eläimiä ja suhdettamme muihin eläimiin toisin.

Työpäiväkirja 24.8.2020

Tänään on kuulemma vanhan kansan mukaan syksyn ensimmäinen päivä, Perttelin päivä. Siltä se tuntuukin. Mutta kuten Facebookiin kirjoitin, etätyö mökiltä on ilo sadepäivänäkin. Katson, kun aurinkoinen järvenselkä muuttuu pimeäksi ja harmaaksi. Sade alkaa hakata mökin kattoa. Sateen jatkuessa näen järven toisella puolella taivaanrannan vaalenevan. Ensin se muuttuu vaaleansiniseksi. Sitten sinne nousevat valkoiset kumpupilvet. Saaremme päällä sade jatkuu yhä, mutta hiljenee. Kaminassa kohisee tuli.

Töihin keskittyminen on tänään ollut surkeaa, sillä Sdp:n puoluekokouspäätös, jossa puolue asettui kannattamaan turkistarhauskieltoa, sai aikaan tunnekuohun. Äänestystulos oli odottamattoman hyvä, vaikka päätöksen aikaansaamiseksi on kamppailtu ja kampanjoitu pitkään. Muutaman uutista seuranneen tunnin ajan minun oli julistettava ja jaettava iloani aiheesta ympäri sosiaalista mediaa, ennen kuin kykenin taas tekemään jotain varsinaisiin töihini liittyvää.

Töidenkin parissa aloitin muualta kuin oli varsinaisesti tarkoitus. Törmäsin artikkeliin Borders, Affects, and Effects: Doing Animal Studies in Chile (Tironi et al. 2017, Society & Animals, 1-20). Monitieteinen uusi eläintutkimus alkoi kehittyä pikkuhiljaa 1990-luvun aikana ja löysin itse tutkimusalueen 2000-luvun alussa. Chile on vanha vaihto-oppilaskotimaani ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun minulle tuli vastaan chileläistä eläintutkimusta käsittelevä tieteellinen artikkeli. Ylimääräisten kotimaiden – itselläni Chilen ja Kiinan – ollessa kyseessä asiat avautuvat aina kiinnostavampina kuin satunnaisten valtioiden kohdalla. Minun oli siis luettava artikkeli ennen mihinkään muuhun ryhtymistä.

Artikkeli perustuu vuonna 2016 järjestettyyn Chilen ensimmäiseen uuden monitieteisen eläintutkimuksen (human–animal studies, animal studies) tutkijatapaamiseen. Samoin kuin Suomessa ja niin monessa muussakin maassa, uudesta ihmistieteellisestä eläintutkimuksesta näyttävät ensimmäisinä kiinnostuneen etenkin sosiologit. Yhteiskunnallisia jännitteitä, liikkeitä ja arvoristiriitoja tutkivien sosiologien kiinnostus eläinkysymysten politisoitumista kohtaan ei yllätä. Sosiologia on kuitenkin ollut äärimmäisen ihmiskeskeinen tiede, jossa eläinten sosiaalista ja yhteiskunnallista merkitystä ei huomioitu vuosikymmeniin juuri lainkaan. Vallinneet ihmis- ja eläinkuvamme ovat kuitenkin tällä hetkellä monialaisen kyseenalaistamisen ja uudelleen tarkastelun kohteena. Toisiinsa kietoutuneet ihmis- ja eläinkäsityksemme ovat myös oman tutkimukseni keskiössä.

Kun kirjoitin sosiologista ja yhteiskuntatieteellistä eläintutkimusta käsittelevää graduani (Tuomivaara 2003), tutkimusalue oli edelleen siinä määrin uusi, että yritin lukea lähestulkoon kaiken alalta julkaistavan. Pian tämän jälkeen aloitin väitöskirjani tekemisen, jota jatkoin töiden kanssa vuorotellen vuoteen 2018 asti. Väitöskirjatyöni parissa uppouduin ennen kaikkea kahden varhaisvaiheen sosiologin, Edvard Westermarckin ja Émile Durkheimin tuotantoon. Nyt aloittaessani uutta tutkimushanketta 14 vuotta edellisen projektin aloittamisen jälkeen, olen havahtunut eläintutkimuksen kentän valtavaan kasvuun kuluneiden vuosien aikana. Enää ei ole mahdollista seurata edes kaikkia tietyltä eläintutkimuksen sektorilta tulevia julkaisuja.

Myös Suomessa ihmistieteellinen eläintutkimus on muuttunut muutaman ihmisen kiinnostuksen kohteesta laajaksi tutkimuskentäksi. Vuonna 2004 perustamamme pieni Yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen verkosto laajeni ja virallistui Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen seuraksi. Suomessa toimii useita ihmistieteellisen ja monitieteellisen eläintutkimuksen tutkimushankkeita, joista itse työskentelen niin kutsutussa Voiko? –hankkeessa. Kriittiselle eläintutkimukselle on perustettu oma verkostonsa. Alalta on väitellyt useita tohtoreita.

Lukiessani chileläisten artikkelia mietin samalla omaa tutkimussuunnitelmaani ja alkavan tutkimukseni kohdistamista. Muiden tekemän työn kartoittaminen on tässä vaiheessa välttämätöntä kyetäkseni muotoilemaan omista tutkimuskysymyksistäni mahdollisimman mielekkäitä. Jatkan yhä edelleen jo gradun kirjoittamisen myötä muotoutuneen kysymyksen parissa: Miten kaikesta ihmisen sosiaalisesta toiminnasta ja yhteiskunnista kiinnostunut sosiologia päätyi sulkemaan silmänsä kaikkien muiden eläinlajien olemassaololta ja merkitykseltä useiden kymmenien, lähes sadan vuoden ajaksi?

Uusia tuulia

Tänään 1. heinäkuuta siirryin virallisesti tekemään tutkimustani Turun yliopistolle ja aloitin työt Koneen Säätiön rahoittamassa ”Voiko eläintä kertoa? Eläinten käsitteellistämisen haasteet tieteissä ja taiteissa” -tutkimushankkeessa post doc -tutkijana. Tutkimushanketta vetää filosofi Elisa Aaltola Turun yliopistosta. Muut rahoitetut työryhmän jäsenet ovat Outimaija Hakala ja Matilda Aaltonen. Outimaija Hakala on kuvataiteilija ja taidehistorioitsija, joka on aloittamassa väitöskirjan tekoa Aalto-yliopistossa, Matilda Aaltonen on vasta valmistunut tanssitaiteilija.

Yliopiston lisäksi minulle uusia ovat myös laitos ja tiedekunta. Sosiologi-yhteiskuntatieteilijäminä siirtyi yliopiston vaihdoksen myötä Humanistiseen tiedekuntaan Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitokselle, vielä tarkemmin yleisen historian poppooseen. Oppiaine ilmoittaa ylpeästi yhdeksi kolmesta vahvuusalueestaan ympäristösuhteen ja ihmisten ja eläinten vuorovaikutuksen historian. Tämä painotus ja Turun yliopistolla yleisemminkin vahvistuva yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen tutkijajoukko vaikuttivat päätökseeni siirtyä jatkamaan tutkimustyötäni Turussa.

Entiseen tapaan asun muualla kuin yliopistokaupungissani, eli kotini sijaitsee edelleen Helsingissä. Ennen korona-aikoja ehdin vierailla yleisen historian entisessä kodissa, viehättävällä ja historiallisesti kiinnostavalla Sirkkalan kampuksella, mutta laitos on muuttanut kesän aikana uusiin tiloihin. Koronakriisin keskellä tapahtunut muutto on saanut aikaan sen, että en ole vielä kovin hyvin perillä siitä, missä jatkossa tulen Turussa viettämään aikaani. Joka tapauksessa uusi yliopisto ja uusi oma tutkimusyhteisö tuntuvat kiehtovilta ja virkistäviltä asioilta. Toivottavasti koronan aika väistyy mahdollisimman pian ja pystyn tutustumaan kunnolla turkulaiseen yliopistoelämään.

Linkkivinkkinä Turun yliopiston Eläintutkimusverkosto.

Kuvassa kesämökkihetki minun ja Viipurista peräisin olevan koirani Hudin yhteisessä lempipaikassa, rantakalliolla.

Surullisimmassa tammikuun säässä

Tänään oli pakko kaivaa esiin teksti, jonka kirjoitin vuoden 2018 ensimmäiseen Nuorten Luonto -lehteen, Toiminnanjohtajan terveiset -palstalle. Tänään ilmastoahdistukseni on vielä voimakkaampaa kuin kaksi vuotta sitten, mutta ajatukset muuten pitkälti hyvin samoja. Näissä kahdessa vuodessa on myös käynyt yhä selvemmäksi, että ilmastonmuutoksen nopeus taitaa yllättää meidät kaikki. Näin kirjoitin kaksi vuotta sitten:

Viime vuosina on ollut paljon puhetta perinteisen Suomen ja suomalaisen kulttuurin kokemasta uhasta. Yksi presidenttiehdokkaista halusi vaalilauseessaan Suomen takaisin. Minäkin halajan takaisin lapsuudesta tuttua Suomea. Se Suomi oli elänyt samanlaisena lukemattomien sukupolvien ajan. Kyseessä on neljän vuodenajan Suomi. Suomi, jossa lumi on selviö. Siinä maassa oltiin pahoillaan keskieurooppalaisten puolesta, jotka viettivät harmaata joulua vesilätäköiden ja tekolumen keskellä. Nyt minä itse vietän samanlaista joulua, maassa, jota yhä kutsutaan Suomeksi.

Vuodenkierto rytmittää ihmisten eloa kunkin alueen kulttuurissa. Juhlapäiviin kuuluu tietynlainen vuodenaika ja tietyt luonnonilmiöt. Oman kotimaan tai -alueen rakkaus syntyy yleensä muistoista, tuttuudesta. Minulle se on muun muassa talven sinisiä hetkiä, lumen narskuntaa, tykkylumisia puita, sitä miten lumi pehmentää ja pyöristää maiseman, kuinka pakkanen puree kasvojen ihoa ja miten kotoisalta näyttää, kun lumisen maiseman keskellä talojen ikkunoista hohtaa lämmin valo. 

Kun vuodenajat ja säät muuttuvat, tulee kotimaasta tai –alueesta vieras. Se synnyttää epävarmuutta, suruakin. Enkö enää voi kävellä talvisin jäätä pitkin saariin? Siirtyvätkö talviurheilulajit sisätiloihin? Voivatko lapset enää hyppiä katolta lumikinokseen? Ovatko huopikkaat ja potkukelkat kuolevaa kansanperinnettä? Ja näyttävätkö joulukorttien maisemat tulevaisuudessa eksoottisilta kuvaelmilta? Nämä kysymykset ovat ajankohtaisia vasta pienessä osassa Suomea, mutta ilmastonmuutoksen jatkuessa ne hyvin suurella todennäköisyydellä laajenevat yhä uusille alueille.

Näissä tunteissa piilee myös voimaa. Ne aktivoivat ihmisiä toimimaan ilmastonmuutosta vastaan, tutun luonnon ja vuodenaikojen puolesta. Pelkkä tieto ei usein riitä saamaan ihmisiä liikkeelle ja muutoksiin – siihen tarvitaan tunnetta. Luonto-Liitto tarjoaa väylän toimia elinympäristömme säilyttämiseksi ja tavata samoja kysymyksiä pohtivia ihmisiä. Järjestämämme kevät- ja talviseuranta saavat uutta merkitystä luonnon muutoksen seuraamisen välineinä.

Me ihmiset voimme yleensä vaihtaa asuinpaikkaamme mieltymystämme mukaan, mutta muiden lajien edustajille tämä ei aina ole mahdollista – tai ainakin lajin elinalueen siirtyminen voi kohdata rajansa. Ihmiselämän ja muiden lajien elinolosuhteiden suojelu kietoutuvat yhteen. Maa, jossa elämme, on yhteinen.

Museum of Nonhumanity book now available! / Epäihmisyyden museosta tehty kirja nyt ulkona!

Gustafsson&Haapojan Epäihmisyyden museosta on tehty kirja. Olen todella ylpeä, että saan olla esseelläni Empathy is part of our deepest nature mukana tässä upeassa projektissa. E-kirja on ladattavissa sivuilta ilmaiseksi.

I’m so proud to be part of this amazing project and its new book with my essay Empathy is part of our deepest nature. Museum of Nonhumanity book by Gustafsson&Haapoja is now available online!

https://punctumbooks.com/titles/museum-of-nonhumanity/

”Museum of Nonhumanity is the catalogue for a full-size touring museum that presents the history of the distinction between humans and animals, and the way that this artificial boundary has been used to oppress human and nonhuman beings over long historical periods. Throughout history, declaring a group to be nonhuman or subhuman has been an effective tool for justifying slavery, oppression, medical experimentation, genocide, and other forms of violence against those deemed “other.” Conversely, differentiating humans from other species has paved the way for the abuse of natural resources and other animals. Museum of Nonhumanity approaches animalization as a nexus that connects xenophobia, sexism, racism, transphobia, and the abuse of nature and other animals. The touring museum hosts lecture programs in which local civil rights and animal rights organizations, academics, artists, and activists propose paths to a more inclusive society through intersectional approaches. The museum also hosts a pop-up book shop and a vegan café. As a temporary, utopian institution, Museum of Nonhumanity stands as a monument to the call to make animalization history.

Museum of Nonhumanity is a project by Gustafsson&Haapoja, a collaboration between visual artist Terike Haapoja and author Laura Gustafsson. This long-term project focuses on the ethical and other problems that arise from the anthropocentric worldviews of Western modernism, and seeks to open paths for more inclusive notions of sociality. Their first project, The Museum of the History of Cattle, first exhibited in Helsinki in 2013, was published with punctum in 2015 as History According to Cattle. Gustafsson&Haapoja was awarded a Finnish State Media Art award in 2016 and a Kiila Prize for socially engaged art in 2013.”

Julkinen puheenvuoro tulossa – auttaisivatko nämä ohjeet?

Hyviä puhujia on ihana kuunnella. Kuuluu elämän mukaviin puoliin, että voi istua paikallaan ja imeä tietoa ja näkemyksiä; kuulla kokemuksista, joita ei itse ole elänyt. Hyvän puhujan puheen ei tarvitse noudattaa tiettyä kaavaa. On monia tapoja ottaa kuulija pauloihinsa.

Useimmat meistä eivät ole hyviä puhujia ja esiintyjiä syntymästään – tai edes puhumaan oppimisestaan – asti. Ja vaikka olisivatkin, niin se ei kuitenkaan usein tunnu siltä. Julkinen puhuminen jännittää. Siksi helpottaa, jos voi turvautua joihinkin julkista puhumista koskeviin neuvoihin tai muistilistoihin.

Kun kesän lopulla istuin jälleen yhdessä akateemisessa konferenssissa, turhautumiseni kiehtovien aineistojen huonoihin esittelyihin johti siihen, että päätin kirjoittaa pienen tekstin siitä, millaisia asioita kannattaa käydä mielessään läpi, kun valmistelee mitä hyvänsä julkista puheenvuoroa. Kuulijalle on turhauttavaa yrittää esityksen kymmenen ensimmäisen minuutin ajan saada kiinni siitä, miksi lavalle noussut ihminen puhuu siitä mistä puhuu, miksi hän on ryhtynyt aiheeseen perehtymään ja mitä esitys varsinaisesti tulee käsittelemään.

Ennen kuin aloitan ohjeeni, on todettava, etten kuvittele olevani itse erityisen erinomainen tai virheetön puhuja. Siksi olen itse kokenut tällaiset muistilistat hyödyllisiksi. Kaikesta kirjoittamastani voi myös olla toista mieltä. Ihmiset pitävät erilaisista puhujista ja puheenvuoroista. Mutta väitän, että tietyt karikot seuraavilla ohjeilla voi välttää. Itseäni ne ovat ainakin auttaneet.

  • Aloita mikä tahansa puheenvuoro kertomalla kuka olet, mistä aiot puhua ja miksi. Eli miksi sinulla on sanottavaa tästä asiasta ja miksi tämä asia on kiinnostava tai ajankohtainen.
  • Kun laadit puheenvuoroasi, mieti keille puhut, mikä heitä omassa aiheessasi voisi kiinnostaa ja mihin ajankohtaiseen tapahtumaan tai kysymykseen oma aiheesi kytkeytyy. Käytä näitä ideoita selittäessäsi puheenvuorosi alussa, mistä esityksessäsi on kyse. Eli tarjoa kuulijalle jokin tarttumapinta aiheeseesi.
  • Mieti paljonko puheenvuorolle on aikaa. Varaa aikaa kysymyksille ja keskustelulle – ja yllätyksille. Vaikka valmistautuisit kuinka hyvin ajallisesti, aina voi tapahtua jotain yllättävää, vaikka sähkökatko, tai palohälytys. Mieti siis mistä kohdasta voit lyhentää suuremmitta ongelmitta puheenvuoroasi, jos aika onkin yhtäkkiä käynyt vähiin.
  • Esityksessä kannattaa olla kolme selkeää osaa: aloitus, keskiosa ja loppu. Ensimmäisessä esittäydytään ja tarjotaan tarttumapinta aiheeseen, keskiosassa kerrotaan varsinainen asia ja lopuksi vedetään sanottua jotenkin yhteen ja esitetään ehkäpä ajatus pohdittavaksi tai kysymys ilmoille.
  • Jos et ole varma, miten esityksesi/puheenvuorosi jäsentelisit, käytä 3 x 3 –sääntöä. Muistelen, että olisin omaksunut tämän joskus lukiessani hyvän esiintyjän, Oras Tynkkysen, ohjeita julkisiin puheenvuoroihin. Eli esityksessä voi olla kolme pääasiaa, joilla voi jokaisella olla korkeintaan kolme alakohtaa. Puheenvuoron pituudesta on tietenkin kiinni, miten laajasti näitä 3 kertaa kolmea asiaa voi käsitellä, mutta tämä perussääntö sopii yllättävän erilaisiin esityksiin. En ole varma kirjoittiko Oras juuri näin. Mutta tällaista kaavaa itse noudatan, jos olen hukassa esityksen rakenteen kanssa.
  • Ilmoita puheenvuorosi aluksi, onko ok, että sinut keskeytetään ja kysellään lisää, vai toivotko, että kysymykset ja kommentit varataan puheenvuoron loppuun.
  • Jos jännittää, muista, että kuulijat ovat yleensä aina puhujan puolella. Toivomme, että kuuntelemamme ihminen saa asiansa ilmaistua ja ettei hän jännitä turhaan. Jokainen on ollut jossain vastaavassa tilanteessa.
  • Puhu mahdollisimman voimakkaalla ja selkeällä äänellä. Käytä mikkiä, jos se on tarjolla. Puhujan ollessa kyseessä hiljainen ääni ei ole huomaavaisuutta – kuulija sen sijaan kärsii ja menettää mielenkiintonsa viestin pätkiessä. Tarkka kuulostelu vie myös voimia kuulijalta.
  • Anna innostuksesi näkyä, se tarttuu. Jos aiheesi ei tunnu puhuttelevan itseäsikään, on yleisössäkään vaikea innostua asiasta. Ja jos olet aidosti kiinnostunut asiastasi, alkaa se vaikuttaa kiehtovalta kuulijastakin.

Muista, säännöt on tehty rikottaviksi eikä ohjeita tarvitse aina noudattaa, mutta riko ajatuksella, jos rikot.