Palasin Etelä-Koreasta maanantaina. Vietin 10 päivää reissaten yksin, lähinnä Soulissa, mutta myös kaakkoisrannikon suunnalla Pohangissa ja Gyeongjussa. Tarkoitus oli käydä myös tulivuorisaari Ulleung-do:lla, mutta tulin onneksi kysyneeksi menolipun lisäksi myös paluulippua. Ensimmäinen paluumahdollisuus olisi ollut toissapäivänä, keskiviikkona, eli kaksi päivää Pekingin paluulennon jälkeen. Jouduin siis katselemaan merta tällä kertaa vain rannalta.

Sekä saapuminen Souliin että paluu Pekingiin ovat saaneet minut pohtimaan jonkin kohteen ensi kertaa kokemisen tapaa. Ensimmäisten päivien aikana jokainen näkymä ja tapahtuma tuntuu muodostavan mieleen jäävän tarinan ja elämä näyttäytyy kertomuksena. Nopeasti tapahtumista kuitenkin tulee arkista usvaa, jonka tapahtumia on vaikea erottaa.

Sama pätee tuttuun paikkaan palaamiseen. Hetken aikaa kaikki aistit ovat erityisen auki. Sitten ne adaptoituvat ja samalla tarinoita syntyy vähemmän, ellei niiden havainnointiin erityisesti keskity. Vieraaseen paikkaan matkustaminen ei siis avaa silmiä vain tuolle uudelle kohteelle, vaan terästää hetkeksi katseen myös kotipaikan suhteen.

Kotipaikkana Peking todella näyttäytyi reissuni ajan. Nyt kun aikaa Suomessa olostani on kulunut jo reilusti yli vuosi, on kaipuu sinne alkanut ensi kertaa todella vaivata. Ikävöin mökkiä, luontoa, raikkautta ja ruokaa. Mutta matkan aikana hiipivä väsymys, joka saa hivenen kaipaamaan omaa sänkyä, tuttuja kuvioita ja kaiken ymmärrettävyyttä, suuntasi ajatukseni Koreasta kohti Pekingiä. Koti on Pekingissä. Arki on Pekingissä.

Matka itäiseen Koreaan oli ensimmäinen käyntini ”länsimaassa” pitkään aikaan. Kiinan rajan olen ylittänyt Suomesta lähdön jälkeen tätä ennen vain käydessäni Vietnamissa. Etelä-Koreassa vastassa oli maa, jossa on siistiä, järjestäytynyttä ja jossa teknologia on käytössä Suomeakin intensiivisemmin. Paikallisella pankkikortilla maksaessa allekirjoituksen olisi voinut tehdä kynällä ”sähköiseen kuvaruutuun”, ilman paperinpalaakaan. Nähtävyydessä napsaistut valokuvat olivat yhden hissimatkan jälkeen tarkasteltavina ostopäätöstä varten tietokoneen ruudulla.

Matkaoppaan ohjeiden mukaan päätin ostaa heti maahan saavuttuani joukkoliikennekortin, jolla voisin huristella koko reissun ajan. Metroasemalta löytyi latausautomaatteja, mutta uuden kortin ostaakseni jouduin etsiskelemään sopivaa myyntipistettä.

Saatuani sopivan kioskin silmiini marssin sisään ja kyselin metro- ja bussikortin ostomahdollisuutta. Nuori myyjätyttö nyökkäsi, nosti kätensä ja osoitti seinällä takanaan roikkuvaa valikoimaa Hello Kitty-, Totoro- ja Angry Birds –hahmoja. Katsoin häntä epäuskoisesti ja toistin, että haluaisin joukkoliikennelipun. Hän osoitti seinällä roikkuvaa Soulin paikallisliikenteen symbolia ja nyökytteli.

Mieleeni alkoi hiipiä tunne piilokamerassa olosta. Seinältä minua tarkasteli minua suloinen Rilakkuma-nallehahmo, jollaisen olen pehmoleluna ostanut Pekingistä. Osoitin tuota pientä muovista nallea. Se poimittiin seinältä, ojennettiin minulle, kerrottiin hinta ja sanottiin, että lataus tapahtuu automaatista asemalla.

Otin pikkuruisen nallen käteeni ja lähdin raahaamaan matkalaukkuani kohti latausautomaattia. Hetkellä, jolla kone kehotti minua asettamaan lippuni latausalustalle, ja työnsin pienen nallen latauslaitteeseen, olin aivan varma, että jostain suunnasta kajahtaa ilmoille ”Smile, you’re on Candid Camera”. Ja pian olen yleisen pilkanteon kohde luultuani, että Etelä-Koreassa metromatkan voi maksaa pienellä nallella.

Kone kuitenkin raksutteli normaaliin malliin ja ilmoitti latauksen onnistuneen. Niinpä suuntasin nalle tassussa kohti metron porttia. Helpotuksekseni näin erään pienen pojan maksavan myös matkansa jollain lelun näköisellä. Mutta aikuiset ihmiset vyöryivät ohitseni normaalin näköiset matkakortit kädessään. Ja tämä jatkui koko matkani ajan. Nalle toimi moitteettomasti, mutta olin yksin nalleineni. En edelleenkään tiedä myytiinkö minulle jonkinlainen lasten matkakortti ja mistä syystä.

Vielä saapuessani hotellilleni oloni oli epätodellinen. Ajattelin, että kohta herään kotona Pekingissä ja selitän Harrille, että olin unessa jo Soulissa ja siellä myytiin minulle matkalipuksi pieni nalle. Harri katsoo minua naureskellen ja toteaa, että sinä olet nyt vähän ylikuvitellut tämän Etelä-Korean. Siellä toki myydään paljon söpöjä esineitä, mutta ei siellä sentään matkusteta pienillä nalleilla.

Mutta niin siellä vain matkustettiin. Ja söpöys tulvi muutenkin joka suunnasta. Piirroshahmot seikkailivat ravintoloiden seinillä ja ihmisten vaatteissa. Jokaisen tytön ja naisen kännykkää tuntui suojaavan satuhahmokuori. Oma Kiinassa itselleen korvat kasvattanut puhelimeni tuntui kovin maltilliselta tuossa joukossa. Kansallispuistossa ja keisariajan nähtävyyksissä pienet piirroshahmot suurine silmineen opastivat kävijöitä sivistyneeseen käytökseen.

Ja se näytti toimivan. Koreassa ei kiilattu, tönitty ja tuupittu. Ihmiset väistivät, kun joku otti valokuvaa. Kaikkialla oli siistiä ja näin ihmisten poimivan toisten pudottamia roskia puistosta. Yhtäkkiä vessoissa ei haissutkaan pahalta, vaan niissä oli lämmitetyt pöntöt monine tuntemattomiksi jääneine toimintoineen.

Nautin Etelä-Koreasta, joka oli sekä ihmeellinen ja outo että juuri sellainen kuin olin odottanutkin. Se on ensimmäinen maa, johon minut ovat ensisijaisesti houkutelleet elokuvat. Ohjaaja Kim Ki-dukin sellaiset. Kim Ki-dukiin en törmännyt matkallani missään, en edes mainintaan hänestä, mutta löysin sen maan, jonka tuo ohjaaja oli paljastanut. Ennen Kim Ki-dukia mielessäni ei juuri ollut kuvia Etelä-Koreasta.

Kaiken tuon keskellä minä aloin kuitenkin ihan vähän kaivata Kiinaa. Vietnamista palatessani Pekingin kadut tuntuivat muuttuneen rauhallisiksi ja väljiksi, liikenne järjestäytyneeksi ja selkeäksi. Etelä-Korean jälkeen tunnelma oli päinvastainen. Mutta silti paluu tuntui hyvältä. Meluisat kiinalaiset naurattivat, vaikka Koreassa olin vaikuttuneena kuunnellut, miten ensimmäistä kertaa yli vuoteen kuulin jonkun sanovan ”hysss”.

Kuljin aamulla tuttua tietä kuntosalille ja hymyilin lempibaarini kohdalla. Ravintolan sisäänkäyntiä ympäröivät huolelliset bambuistutukset, joihin oli ripustettu kuivumaan jonkun alusasupyykki. Kulman lounasravintolan vihannekset odottivat asvaltilla valmistamistaan ja työntekijä kuori jalkakäytävällä istuen jo toista sangollista perunoita. Tajusin, että Etelä-Koreassa kukaan ei ollut myynyt ruokaa maasta eikä valmistanut sitä kadulla.

Tunsin olevani kotona, vaikka kaikessa tässä Kiinan arkisessa eksotiikassa ei ole kyse vain paikallisista, harmittomista tavoista. Kiinassa on yhä köyhyyttä, jota Etelä-Koreassa kohtasin vain selaillessani galleriassa valokuvateosta maan menneistä vuosikymmenistä. 1970-luvun Etelä-Korea näytti tutulta. Se näytti Kiinalta. Hygienian puute sairastuttaa nykyisessä kotimaassani, enkä ymmärrä miten tilannetta ei ole saatu edistettyä vahvasta keskushallinnosta huolimatta nykyistä enempää.

Ruokaskandaaleita on muutamana paluuni jälkeisenä päivänä pulpahdellut julkisuuteen taas muutama lisää. Mutta kerrostalomme pihalle oli puhjennut matkani aikana kukkaniitty. Olin ihaillut naapuritalojen hoidettuja nurmikoita ja ihmetellyt oman pihamme ”perunamaata”, jota jotkut kyllä huolella kuokkivat. Nyt kävi ilmi, että kyseessä on liljatarha. Käydessäni buddhalaisessa kasvisravintolassa minulle ojennettiin lähtiessäni lootuksen kukkia, joiden kukkimisen aika on juuri nyt, sekä Koreassa että Kiinassa.