Kirjoittajan arkistot: tuomivaara

Surullisimmassa tammikuun säässä

Tänään oli pakko kaivaa esiin teksti, jonka kirjoitin vuoden 2018 ensimmäiseen Nuorten Luonto -lehteen, Toiminnanjohtajan terveiset -palstalle. Tänään ilmastoahdistukseni on vielä voimakkaampaa kuin kaksi vuotta sitten, mutta ajatukset muuten pitkälti hyvin samoja. Näissä kahdessa vuodessa on myös käynyt yhä selvemmäksi, että ilmastonmuutoksen nopeus taitaa yllättää meidät kaikki. Näin kirjoitin kaksi vuotta sitten:

Viime vuosina on ollut paljon puhetta perinteisen Suomen ja suomalaisen kulttuurin kokemasta uhasta. Yksi presidenttiehdokkaista halusi vaalilauseessaan Suomen takaisin. Minäkin halajan takaisin lapsuudesta tuttua Suomea. Se Suomi oli elänyt samanlaisena lukemattomien sukupolvien ajan. Kyseessä on neljän vuodenajan Suomi. Suomi, jossa lumi on selviö. Siinä maassa oltiin pahoillaan keskieurooppalaisten puolesta, jotka viettivät harmaata joulua vesilätäköiden ja tekolumen keskellä. Nyt minä itse vietän samanlaista joulua, maassa, jota yhä kutsutaan Suomeksi.

Vuodenkierto rytmittää ihmisten eloa kunkin alueen kulttuurissa. Juhlapäiviin kuuluu tietynlainen vuodenaika ja tietyt luonnonilmiöt. Oman kotimaan tai -alueen rakkaus syntyy yleensä muistoista, tuttuudesta. Minulle se on muun muassa talven sinisiä hetkiä, lumen narskuntaa, tykkylumisia puita, sitä miten lumi pehmentää ja pyöristää maiseman, kuinka pakkanen puree kasvojen ihoa ja miten kotoisalta näyttää, kun lumisen maiseman keskellä talojen ikkunoista hohtaa lämmin valo. 

Kun vuodenajat ja säät muuttuvat, tulee kotimaasta tai –alueesta vieras. Se synnyttää epävarmuutta, suruakin. Enkö enää voi kävellä talvisin jäätä pitkin saariin? Siirtyvätkö talviurheilulajit sisätiloihin? Voivatko lapset enää hyppiä katolta lumikinokseen? Ovatko huopikkaat ja potkukelkat kuolevaa kansanperinnettä? Ja näyttävätkö joulukorttien maisemat tulevaisuudessa eksoottisilta kuvaelmilta? Nämä kysymykset ovat ajankohtaisia vasta pienessä osassa Suomea, mutta ilmastonmuutoksen jatkuessa ne hyvin suurella todennäköisyydellä laajenevat yhä uusille alueille.

Näissä tunteissa piilee myös voimaa. Ne aktivoivat ihmisiä toimimaan ilmastonmuutosta vastaan, tutun luonnon ja vuodenaikojen puolesta. Pelkkä tieto ei usein riitä saamaan ihmisiä liikkeelle ja muutoksiin – siihen tarvitaan tunnetta. Luonto-Liitto tarjoaa väylän toimia elinympäristömme säilyttämiseksi ja tavata samoja kysymyksiä pohtivia ihmisiä. Järjestämämme kevät- ja talviseuranta saavat uutta merkitystä luonnon muutoksen seuraamisen välineinä.

Me ihmiset voimme yleensä vaihtaa asuinpaikkaamme mieltymystämme mukaan, mutta muiden lajien edustajille tämä ei aina ole mahdollista – tai ainakin lajin elinalueen siirtyminen voi kohdata rajansa. Ihmiselämän ja muiden lajien elinolosuhteiden suojelu kietoutuvat yhteen. Maa, jossa elämme, on yhteinen.

Kuka olen

Olen sosiologi, yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija. Väittelin sosiologian eläinkäsitysten historiasta keväällä 2018. Tällä hetkellä työskentelen tutkijana. Minulta on juuri ilmestynyt kirja Syötävät koirat ja sympaattiset siat – Eläinten kohtaamisesta. Vuonna 2019 ilmestyi myös väitöskirjaani pohjautuva englanninkielinen kirja Animals in the Sociologies of Westermarck and Durkheim Palgrave Macmillan -kustantamolta.

Asun Helsingissä, mutta kotini on ollut myös muun muassa Pekingissä, Iissä, Hongkongissa ja Tampereella. Synnyin Sotkamossa ja vaihto-oppilasvuoteni vietin aikanaan Chilen Lajassa. Lomilla matkustan mielelläni Kainuuseen, Lappiin, tai vielä paljon kauemmas, mutta mieluiten junalla. 

cropped-sallatuomivaara-4526-kukkaranta-web1.jpg

Olen työskennellyt aiemmin Animalian ja Luonto-Liiton toiminnanjohtajana. Tällä hetkellä vaikutan Animalian hallituksessa. Järjestötyön ohella pidän opettamisesta, puhumisesta ja kirjoittamisesta. Olen pitänyt yliopistossa etenkin yhteiskuntatieteelliseen eläintutkimukseen liittyviä luentoja ja kursseja.

Vuonna 2008 ilmestyi kirjoittamani kirja Mitä tehdä eläimille? (Vihreä lanka) ja kymmenen vuotta aiemmin yhdessä Joni Purmosen kanssa kirjoittamani Ulos häkeistä! (Tammi, 1998). Lisäksi olen kirjoittanut muun muassa teoksiin Eläimet yhteiskunnassa (toim. Aaltola & Keto), Linkolan ajamana (toim. Tere Vadén), Ympäristösosiologia (toim. Jarno Valkonen), Investigating Human/Animal Relations in Science, Culture and Work (toim. Tora Homberg) ja Ruohonjuurista elämänpuuksi – suomalainen vaihtoehtoliikehdintä (toim. Heima-Tirkkonen, Kallio-Tamminen, Selin). Olen myös toiminut esimerkiksi filosofisen aikakauslehden niin & näin kolumnistina ja Voima-lehden ruoka-aiheisen palstan pitäjänä lehden varhaisina vuosina. Asuessani Pekingissä kirjoitin Suomen Kuvalehden verkkosivuille Jäniksen vuosi –blogia, jossa tarkastelin elämää Kiinassa.

Vuodesta 1999 vuoteen 2004 työskentelin kansanedustaja Anni Sinnemäen avustajana. Olen toiminut myös Vihreiden eläintyöryhmän puheenjohtajana ja sihteerinä ja eläinjärjestöjen eurooppalaisen kattojärjestön Eurogroup for Animalsin hallituksessa. 1990-luvun puolessa välissä olin mukana perustamassa Oikeutta eläimille –järjestöä, Maan ystäviä ja Voima-lehteä. Tällä hetkellä arkeni jakaa ihmiskumppanin ohella Viipurin koirat ry:n kautta meille muuttanut Hudi-koira.

Näillä sivuilla olevat kuvat Salla Tuomivaarasta ovat Kukka Rannan ottamia, lukuunottamatta mustavalkoista bannerikuvaa, joka on Raisa Kyllikki Rannan ottama.

Museum of Nonhumanity book now available! / Epäihmisyyden museosta tehty kirja nyt ulkona!

Gustafsson&Haapojan Epäihmisyyden museosta on tehty kirja. Olen todella ylpeä, että saan olla esseelläni Empathy is part of our deepest nature mukana tässä upeassa projektissa. E-kirja on ladattavissa sivuilta ilmaiseksi.

I’m so proud to be part of this amazing project and its new book with my essay Empathy is part of our deepest nature. Museum of Nonhumanity book by Gustafsson&Haapoja is now available online!

https://punctumbooks.com/titles/museum-of-nonhumanity/

”Museum of Nonhumanity is the catalogue for a full-size touring museum that presents the history of the distinction between humans and animals, and the way that this artificial boundary has been used to oppress human and nonhuman beings over long historical periods. Throughout history, declaring a group to be nonhuman or subhuman has been an effective tool for justifying slavery, oppression, medical experimentation, genocide, and other forms of violence against those deemed “other.” Conversely, differentiating humans from other species has paved the way for the abuse of natural resources and other animals. Museum of Nonhumanity approaches animalization as a nexus that connects xenophobia, sexism, racism, transphobia, and the abuse of nature and other animals. The touring museum hosts lecture programs in which local civil rights and animal rights organizations, academics, artists, and activists propose paths to a more inclusive society through intersectional approaches. The museum also hosts a pop-up book shop and a vegan café. As a temporary, utopian institution, Museum of Nonhumanity stands as a monument to the call to make animalization history.

Museum of Nonhumanity is a project by Gustafsson&Haapoja, a collaboration between visual artist Terike Haapoja and author Laura Gustafsson. This long-term project focuses on the ethical and other problems that arise from the anthropocentric worldviews of Western modernism, and seeks to open paths for more inclusive notions of sociality. Their first project, The Museum of the History of Cattle, first exhibited in Helsinki in 2013, was published with punctum in 2015 as History According to Cattle. Gustafsson&Haapoja was awarded a Finnish State Media Art award in 2016 and a Kiila Prize for socially engaged art in 2013.”

Jäniksen vuosi 1: Kahdeksassa tunnissa vuodeksi Kiinaan

Päivälleen seitsemän viikkoa sitten kävin ottamassa viimeiset rokotukset, pakkasin matkalaukkuun viimeisen postinjaon tuoman ystäväni esikoisromaanin ja lähdin avomieheni kanssa lentokentälle rinkkojen ja matkalaukkujen kanssa. Finnairin suora lento Pekingiin vei meidät vuoden matkalle maahan ja maanosaan, jossa olin aiemmin vieraillut vain kerran, kahdeksan päivän matkalla Shanghaissa.

Shanghaissa nousimme lentoasemalla supernopeaan junaan, joka kiidätti meidät keskustaan modernimmin kuin mikään suomalainen kulkupeli. Pekingissä valitsimme kaupungin subventoimat taksit. Monenlaiset keinot ovat käytössä yksityisautoilun kasvun rajoittamiseksi.

Mutta taksit eivät tahtoneet valita meitä. Kuskit puistelivat päätään ja lopulta ymmärsimme, etteivät suuret matkatavaramme heidän mielestään mahtuneet heidän pienten autojensa pieniin takakontteihin. Viimein taaemmassa taksirivissä autostaan käveli ulos pienikokoinen keski-ikäinen naiskuski ja ehdotti 150 yuanin diiliä, jolla on valmis heittämään meidät ja tavaramme keskustaan. Suostuimme, vaikka 15 euroa olikin ylihintaa mittarihintoihin nähden.

Nainen nosteli ripein ottein suuret matkalaukkumme autonsa takakonttiin mieskuskien naurahdellessa vieressä autoihinsa nojaillen. Rinkan saimme poikittain syliimme takapenkille, mutta pääsimme matkaan.

Taksi kiisi moottoritiellä ikkunat auki, vaikka aamu oli vielä varhainen eikä lämpötila ollut noussut edes kahteenkymmeneen. Takseissa ei ole ilmastointia, joten ikkunat ovat aina auki. Aamuruuhkan keskellä ennen matkaa kuullut varoitukset Pekingin huonosta ilmanlaadusta tulivat todeksi. Silmiä alkoi kirvellä eikä yskähtelyäkään voi estää.

Etukäteen en ollut osannut kovin vakavasti huonoa ilmanlaatua pelätä, sillä tiesin käytännössä jopa nauttivani suurkaupunkien pölyisen kaupunkiselta tuoksuvasta ilmasta. Peking ei kuitenkaan tuntunut Pariisilta. Oppaastani saatoinkin lukea, että Pariisin ilmanlaadun epäpuhtauspitoisuuden ylittäessä WHO:n suosituksen 20 kahdella pisteellä ja toisen suosikkini New Yorkin tekevän sen seitsemällä, on Pekingin keskimääräinen lukema 120 – siis sata yksikköä terveyssuositusten yläpuolella.

Pahimpina päivinä keskimääräisistä saastelukemista mennään tietenkin vielä roimasti yli. Pekingin sanotaankin kuuluvan maailman kymmenen saastuneimman kaupungin joukkoon, vaikka etenkin olympialaisten alla kaupungin ilmaa yritettiin kovasti puhdistaa. Astmaatikolla ei ole täällä helppoa ja ilmanlaatu näkyy muidenkin terveydessä.

Taksin käännyttyä sisään hotellimme portista hotellihenkilökunta kiirehti auttamaan meitä ulos autosta. Suuri matkatavaramäärämme herätti jälleen hilpeyttä. Erään hotellityöntekijän englanninkielen taito riitti ilmoittamaan, kiinalaisen suorapuheisesti, meillä olevan aivan liikaa matkatavaroita. Toteamuksen päälle – tai matkatavarakasallemme yleisesti – nauroivat kaikki paikalla olevat kiinalaiset.

Emme osanneet ryhtyä selittämään, että tarkoituksemme ei ollut viettää tässä maassa viikkoa vaan vuosi. Meillä ei vain vielä ollut asuntoa, johon muuttaa. Majoituimme kyseiseen hotelliin, jotta olisimme mahdollisimman lähellä mieheni työpaikkaa ja voisimme samalla etsiä itsellemme kotia, joka niin ikään mahdollistaisi jalkaisin tehtävät työmatkat. Pekingin ruuhkat lohkaisisivat muuten turhan suuren osan ainutlaatuisesta vuodesta.

Tätä kirjoitan omassa Kiinan kodissamme. Elämän siirtäminen uuteen maahan vaatii loputtomalta tuntuvan määrän erilaisia hankintoja ja järjestelyjä, mutta yllättävän nopeasti asiat myös asettuvat omille paikoilleen. Kotikulmat tuntuvat kotoisilta, vaikka kotikaupunginosa Chaoyangissa onkin yli 3,5 miljoonaa asukasta – ja uudessa kotikaupungissa juuri valmistuneen väestönlaskennan mukaan lähes 20 miljoonaa.

Minulle työmatkalla ei tänä vuonna ole väliä. Tärkeintä on kodin muuten hyvä sijainti, inspiroiva ikkunanäkymä ja oma Ikeasta ostettu pikkuinen kirjoituspöytäni. Toivon voivani tämän vuoden aikana edistää pöytälaatikossa odottavaa väitöskirjaani ja onnistuvani kertomaan tämän blogin kautta miltä Kiina ja Peking näyttävät maapallon tilanteesta huolestuneen ja elämän ihmettelystä nauttivan suomalaisen silmin.

Otin virkavapaata työstäni suomalaisessa eläinsuojelujärjestössä voidaksemme toteuttaa haaveemme asumisesta välillä jossain muussa maassa, oppiakseni lisää eläinten tilanteesta ja maailmasta, elääkseni.

Julkinen puheenvuoro tulossa – auttaisivatko nämä ohjeet?

Hyviä puhujia on ihana kuunnella. Kuuluu elämän mukaviin puoliin, että voi istua paikallaan ja imeä tietoa ja näkemyksiä; kuulla kokemuksista, joita ei itse ole elänyt. Hyvän puhujan puheen ei tarvitse noudattaa tiettyä kaavaa. On monia tapoja ottaa kuulija pauloihinsa.

Useimmat meistä eivät ole hyviä puhujia ja esiintyjiä syntymästään – tai edes puhumaan oppimisestaan – asti. Ja vaikka olisivatkin, niin se ei kuitenkaan usein tunnu siltä. Julkinen puhuminen jännittää. Siksi helpottaa, jos voi turvautua joihinkin julkista puhumista koskeviin neuvoihin tai muistilistoihin.

Kun kesän lopulla istuin jälleen yhdessä akateemisessa konferenssissa, turhautumiseni kiehtovien aineistojen huonoihin esittelyihin johti siihen, että päätin kirjoittaa pienen tekstin siitä, millaisia asioita kannattaa käydä mielessään läpi, kun valmistelee mitä hyvänsä julkista puheenvuoroa. Kuulijalle on turhauttavaa yrittää esityksen kymmenen ensimmäisen minuutin ajan saada kiinni siitä, miksi lavalle noussut ihminen puhuu siitä mistä puhuu, miksi hän on ryhtynyt aiheeseen perehtymään ja mitä esitys varsinaisesti tulee käsittelemään.

Ennen kuin aloitan ohjeeni, on todettava, etten kuvittele olevani itse erityisen erinomainen tai virheetön puhuja. Siksi olen itse kokenut tällaiset muistilistat hyödyllisiksi. Kaikesta kirjoittamastani voi myös olla toista mieltä. Ihmiset pitävät erilaisista puhujista ja puheenvuoroista. Mutta väitän, että tietyt karikot seuraavilla ohjeilla voi välttää. Itseäni ne ovat ainakin auttaneet.

  • Aloita mikä tahansa puheenvuoro kertomalla kuka olet, mistä aiot puhua ja miksi. Eli miksi sinulla on sanottavaa tästä asiasta ja miksi tämä asia on kiinnostava tai ajankohtainen.
  • Kun laadit puheenvuoroasi, mieti keille puhut, mikä heitä omassa aiheessasi voisi kiinnostaa ja mihin ajankohtaiseen tapahtumaan tai kysymykseen oma aiheesi kytkeytyy. Käytä näitä ideoita selittäessäsi puheenvuorosi alussa, mistä esityksessäsi on kyse. Eli tarjoa kuulijalle jokin tarttumapinta aiheeseesi.
  • Mieti paljonko puheenvuorolle on aikaa. Varaa aikaa kysymyksille ja keskustelulle – ja yllätyksille. Vaikka valmistautuisit kuinka hyvin ajallisesti, aina voi tapahtua jotain yllättävää, vaikka sähkökatko, tai palohälytys. Mieti siis mistä kohdasta voit lyhentää suuremmitta ongelmitta puheenvuoroasi, jos aika onkin yhtäkkiä käynyt vähiin.
  • Esityksessä kannattaa olla kolme selkeää osaa: aloitus, keskiosa ja loppu. Ensimmäisessä esittäydytään ja tarjotaan tarttumapinta aiheeseen, keskiosassa kerrotaan varsinainen asia ja lopuksi vedetään sanottua jotenkin yhteen ja esitetään ehkäpä ajatus pohdittavaksi tai kysymys ilmoille.
  • Jos et ole varma, miten esityksesi/puheenvuorosi jäsentelisit, käytä 3 x 3 –sääntöä. Muistelen, että olisin omaksunut tämän joskus lukiessani hyvän esiintyjän, Oras Tynkkysen, ohjeita julkisiin puheenvuoroihin. Eli esityksessä voi olla kolme pääasiaa, joilla voi jokaisella olla korkeintaan kolme alakohtaa. Puheenvuoron pituudesta on tietenkin kiinni, miten laajasti näitä 3 kertaa kolmea asiaa voi käsitellä, mutta tämä perussääntö sopii yllättävän erilaisiin esityksiin. En ole varma kirjoittiko Oras juuri näin. Mutta tällaista kaavaa itse noudatan, jos olen hukassa esityksen rakenteen kanssa.
  • Ilmoita puheenvuorosi aluksi, onko ok, että sinut keskeytetään ja kysellään lisää, vai toivotko, että kysymykset ja kommentit varataan puheenvuoron loppuun.
  • Jos jännittää, muista, että kuulijat ovat yleensä aina puhujan puolella. Toivomme, että kuuntelemamme ihminen saa asiansa ilmaistua ja ettei hän jännitä turhaan. Jokainen on ollut jossain vastaavassa tilanteessa.
  • Puhu mahdollisimman voimakkaalla ja selkeällä äänellä. Käytä mikkiä, jos se on tarjolla. Puhujan ollessa kyseessä hiljainen ääni ei ole huomaavaisuutta – kuulija sen sijaan kärsii ja menettää mielenkiintonsa viestin pätkiessä. Tarkka kuulostelu vie myös voimia kuulijalta.
  • Anna innostuksesi näkyä, se tarttuu. Jos aiheesi ei tunnu puhuttelevan itseäsikään, on yleisössäkään vaikea innostua asiasta. Ja jos olet aidosti kiinnostunut asiastasi, alkaa se vaikuttaa kiehtovalta kuulijastakin.

Muista, säännöt on tehty rikottaviksi eikä ohjeita tarvitse aina noudattaa, mutta riko ajatuksella, jos rikot.

Kipeänä subtropiikissa

Olemme asuneet Lammalla nyt 5 kuukautta. Blogipäivitystahtini on ollut surkea. Syytän väitöskirjaa. Kun en teen väitöskirjaa, haluan tehdä jotain muuta kuin istua koneella. Todellisuudessa tietenkin istun aivan liian usein kännykkä kädessä kykenemättä tekemään mitään järkevää. Nyt olen kipeä. Silloin on selvästi helpompi antaa itsensä tehdä muuta, kuin väitöskirjaa.

Näiden Hongkongin kuukausien aikana olemme käyneet Thaimaassa, Pekingissä, Fujianin maakunnassa ja Taiwanissa. Lupasin kirjoittaa lisää siitä, miltä Hongkong tuntuu, palattuamme Pekingistä. Siitä on nyt kolme kuukautta. Hongkongin hallinnollisista alueista olen käynyt nyt noin puolessa. Kaupunkiin tutustuminen on ollut huomattavasti vähemmän intensiivistä, kuin aikanaan Pekingissä. Silloin blogin kirjoittaminen oli ainoa työni ja kaupungin ja maan ymmärtäminen tuntui päätehtävältäni.

En ole ennen elänyt subtropiikissa, aivan trooppisen ilmaston reunalla. Vain vähän lisää ilmastonmuutosta ja saaremme on tropiikkia. Vihreys ympärillä on häkellyttävää. Välillä pyörrytän itseäni miettimällä montako lehteä se näkymä sisältää, jonka näen ikkunoistamme. Vihreys on myös äänekästä. Mitä kuumempaa ja kosteampaa, sitä äänekkäämmäksi se muuttuu. Lintuja, sammakoita, kaskaita, sirkkoja. Paljon ääniä, joita en tunnista. Yritän kuunnella villisikoja, joiden tiedän olevan aina jossain melko lähellä, mutta joita en vielä kertaakaan ole nähnyt.

Pimeys tulee varhain. Ja hyvin usein pimeällä kotiin palatessa näkee jonkin olennon, josta ei ole aivan varma, mikä se on. Käärme on tullut minua vastaan vasta kerran, mutta niitä elää kylällämme paljon. Valtavat baareihinkin tunkevat pytonit eivät ole vaarallisimpia, vaan kobrat ja pienet bambukyyt, jollaisen itsekin näimme. Saarellamme asuu onneksi paljon ihmisiä, jotka sekä rakastavat tai ainakin ihailevat käärmeitä, että myös osaavat käsitellä niitä. Ihmisasumuksiin ja liikehuoneistoihin tulevat käärmeet otetaan yleensä kiinni ja vapautetaan metsäisemmälle alueelle. Käärmeen kiinniotto-operaatioon törmäsimme myös pienellä mutta turisteja täynnä olevalla rautatieasemalla pohjoisessa Taiwanissa.

Hyönteiset ovat suuria ja niitä on paljon. Täällä olisi hyvä olla tyypillinen pikkupojan – yhä useammin onneksi myös pikkutytön – asenne: He kipittävät uteliaina perään, kun pääkatua astelee erittäin suuri ja outo hyönteinen. Rientävät katsomaan, kun jostain löytyy käärme. Kun monsuunisade pyyhkii yli kaupungin ja aikuiset kiirehtivät jalankulkukatoksen alta jalankulkusillalle ja sisälle rakennuksiin, he hyppivät kiljuen ryöppyävien rännien alla ja heittäytyvät sen jälkeen vaatteineen kaikkineen kierimään rantakiveykselle, jossa voi jo lähes uida. Luonnon voima on tässä äärimmäisen tiheästi asutussa suurkaupungissa jatkuvasti läsnä.

Suomesta saimme tänne vieraaksemme erään tytön, joka vielä pienempänä tyttönä rakasti ötököitä yli kaiken. Niin paljon, että hän kielloista huolimatta tunki niitä löytäessään aina taskuihinsa. Eikä tahtonut ymmärtää, että moinen käsittely teki ötököistä nopeasti selvää. Kun tädin roolissa vein hänet muutaman vuoden iässä Luonnonhistorialliseen museoon Helsingissä, ei mikään muu osasto kiehtonut yhtä paljon, kuin vanhat puiset laatikostot, joista löytyi vetolaatikko toisensa jälkeen täynnä erilaisia hyönteisiä. ”Mikä tuo on?” ”Entä tuo?” ”Näytä vielä tuo laatikko!”

Tällä saarella ötököiden ystävä olisi paratiisissa. Valitettavasti ötökkärakkaus ei enää ollut yhtä valtaisaa kuin aikoinaan. Eivätkä ötökät ole tasa-arvoisia keskenään. Lammalla myös perhoset ovat suuria kuin linnut eivätkä häviä värityksessäkään Disneyn piirretyissä esiintyville sukulaisilleen. Yritän itse laventaa ihailevaa suhtautumistani perhosiin myös muihin hyönteisiin ulottuvaksi. Ihailu on niin paljon miellyttävämpää kuin inhoaminen. Pitää yrittää kääntää pelko uteliaisuudeksi. Sama neuvo toimii lähes kaikkeen uuden ja oudon kohtaamiseen.