En saanut lauantaiyönä unta ja aloin laskea lampaiden sijaan monessako kasvisravintolassa olen vieraillut Pekingissä. Päädyin lukuun kuusitoista.

Kaksi näistä ruokapaikoista on jo sulkenut ovensa, mutta toisaalta listallani on jo jonkin aikaa ollut kaksi uutta testattavaa kohdetta. Siis kaksi erityisen kiinnostavaa paikkaa, joiden tarkan sijainnin tiedän. Happy Cow –ravintolasivuston mukaan kokeiltavia kohteita on jäljellä vielä lähes neljäkymmentä.

Käymistäni kasvisravintoloista suosittelisin yhtä lukuun ottamatta jokaista. Pekingin Kasvitieteellisen puutarhan keskeltä löytyvä buddhalainen ravintola on sekä kalleimpia ravintoloita, jossa olen Kiinassa käynyt, että kielteisessä mielessä erikoisimpia makuelämyksiä tarjonnut paikka. Mutta senkin kohdalla pidän (ehkä) mahdollisena, että valitsimme vain aivan väärät annokset.

Sitrus-munakoisoa Työläisten stadionin Lotus in Moonlight -ravintolassa.

Kiinalaiseen malliin useimpien kasvisravintoloiden ruokalistat ovat valtavia opuksia valokuvineen. Yhdenkin ravintolan listan läpi syöminen olisi aikamoinen projekti. Kasvisruokien kokeilua ei siis tässäkään mielessä tarvitse lopettaa lyhyeen.

Kasvissyöjänä olo ei Kiinassa tarkoita, että paikallinen ruokakulttuuri jäisi tutustumatta. Tiedän vain yhden etupäässä niin kutsuttua länsimaista ruokaa tarjoavan kasvisravintolan. Muiden kasviskuppiloiden menut sisältävät hyvin samankaltaisen ruokalajivalikoiman kuin paikalliset eläinten osiakin tarjoavat ravintolat: kylmiä ruokia, ”lihaisia” ja ”kalaisia” tai esimerkiksi tofua tai sieniä sisältäviä kastike- ja pataruokia, keittoja, paistettuja asioita kuten vartaita, yhden ruokalistan sivullisen verran lähinnä vihreitä vihanneksia erilaisten mausteiden (chili, valkosipuli) kanssa kypsytettyinä, eri tavoin maustettuja nuudeleita (kylmiä ja kuumia) sekä taikinaan tehtyjä asioita, kuten piiraita, leipäsiä ja nyyttejä (dumplings).

Kiinassa erilaisten lihan korvikkeiden käytöllä on hyvin pitkä historia. Eräässä vietnamilaisessa kasvisravintolassa tätä selitettiin buddhalaisten halulla tarjota lihaa syöville vierailleen näiden lempiruokia, vaikka buddhalainen ei haluakaan surmata eläimiä ruuaksi. Viimeksi lauantaina vertailinkin ruokaseurani kanssa ravintola Baihen tarjoamaa Pekingin ”ankkaa” paikallisen Pure Lotus –ravintolan samaiseen ruokalajiin.

Paistettua suikaloitua perunaa lisukkeilla.

Kasvisruokatarjonta ei kuitenkaan Kiinassa todellakaan rajoitu vain eläimellisten annosten imitointiin, vaan ruokalajien kirjo on valtava. Kasvisruuan valitseva kiinalainen ei siis joudu tyytymään muita suppeampaan annosvalikoimaan. Pienimmissäkin ravintoloissa on usein tarjolla kymmenkunta kasvisannosta. Suurimman osan aikaa syönkin muissa kuin kasvisravintoloissa.

Kiinan kielen taitoa tarvitaan kuitenkin kasvisravintoloiden ulkopuolella sen verran, että saa selitettyä, ettei annoksiinsa halua niitä usein mausteen kaltaisesti lisättyjä pikkuruisiakaan lihapaloja. Kun paikallisen ruuan kanssa on tullut todella tutuksi, osaa jo ennakoida, missä annoksissa lihapaloja todennäköisimmin luuraa, ellei pidä varaansa. Esimerkiksi muuten erinomaisia munakoisoannoksia tilatessa kannattaa tuoda lihavastaisuutensa esiin muutamallakin eri keinolla, kun taas home-style doufu on yleensä aivan oikea kasvisannos. Näin ainakin Pekingissä.

Chuanr-kojut täyttävät Pekingin, mutta varrasperinne on kuulemma kotoisin läntisestä Xinjiangin maakunnasta.

Suurin osa ruokalajeista on sellaisia, ettei Euroopassa liikkunut kiinalaisen ruuan ystävä ole niitä koskaan tavannut. Etenkin kiinalaisten kylmien alkupalojen huikeaa maailmaa näkee tarjolla hyvin harvoin Aasian ulkopuolella. Tiedän jo nyt kaipaavani Suomeen palattuani erilaisia mausteisia kurkkusuikale- ja pähkinäannoksia ja marinoituja seitan-paloja, joilla tilaukseni usein alkaa.

Sen lisäksi, että tämän päivän Peking tarjoaa hulppean kattauksen keittiöitä kaikilta maailman kolkilta, kuuluu suurkaupungin iloihin Kiinan maakuntien ruokatarjonnan testailu. Maailmalla ehkä tunnetuimman Guangdongin eli kantonilaisen keittiön sijaan Pekingissä erityisen suosittua tuntuu olevan mausteinen Sichuanin keittiö ja tällä hetkellä erityisesti eteläinen ja eksoottinen yunnanilainen ruoka. Siis tietenkin paikallisen pekingiläisen ruuan jälkeen, joka tunnetaan suolaisuudestaan ja öljyisyydestään.

Tofua yunnanilaisittain.

Läheisen maakunnan Shaanxin nuudeliruuilla on omat ravintolansa, samoin Hunanin chilisellä keittotaidolla. Mongolialaiset ja tiibetiläiset ravintolat ovat jääneet minulle vieraammiksi, sillä luonnonolosuhteet eivät ole näillä alueilla suosineet järin kasvispainotteista ruokavaliota – ja vähätkin vihannekset valmistetaan usein rasvaisten maitotuotteiden seassa. Täysin kokeilematta nämäkään keittiöt eivät toki ole jääneet, kuten ei ole uiguurien keittiökään, eli yleensä xinjiangilaisina tunnetut ravintolat. Moisista en ollut edes kuullut ennen Pekingiin muuttamista. Ja yhä edelleen monet maakuntakeittiöt ovat minulta testaamatta. Ei ole siis kiire kotiin.

Oikeastaan koko tämä blogimerkintä sai päässäni alkunsa siitä, kun tajusin, miten ihanaa oli tulla takaisin Pekingiin paikallisen ruuan pariin. Vaikka Suomen kesääni luonnehti vahvasti herkuttelu, teki Pekingin paluusta osin niin miellyttävän nimenomaan pääsy takaisin paikallisiin ravintolapöytiin. Kiinalaisen ruuan ohella monen muunkin maan keittiöstä saa nauttia täällä maukkaammassa versiossa kuin Suomessa.

Kiinalainen ateria.

Ennen kaikkea ehdin kuitenkin Suomessa ikävöidä kiinalaisen ruuan maailmaa ja tapaa tilata pöytä täyteen erilaisia makuja. Ensimmäisenä iltana suuntasimme kotimme viereen avautuneeseen sichuanilaiseen ravintolaan. Valikoimme listalta sopivan määrän erilaisia kasvisruokia, tai sellaisilta vaikuttavia. Toimme onneksi halumme syödä vain kasvisruokaa julki tarpeeksi ymmärrettävällä kiinalla, sillä tarjoilija ilmoitti heti suurimman osan luettelemistamme annoksista sisältävän lihaa jossain muodossa. Ketjuravintolan ollessa kyseessä ei keittiöstä löytynyt myöskään joustoa valmistaa niitä lihatta.

Yhdessä täysin englannin kieltä taitamattoman mutta sydämellisen ja huolellisen tarjoilijapojan kanssa etsiskelimme listalta mahdollisia sopivia annoksia. Kun näidenkin tilausta seurasi keittiöstä jokaiselle Kiinassa asuvalle tuttu viesti ”mei you”, ”ei oo”, olisimme vielä vuosi sitten hylänneet haasteen mahdottomana ja kävelleet ulos.

Hymyjen ja molemminpuolisen kielitaidottomuuden pahoittelun myötä listalta (ja myös keittiöstä) vihdoin löytyi kuin löytyikin useita kasvisannoksia. Lopulta edessäni oli ruohosipulin kanssa tarjottuja marinoituja saksanpähkinöitä, chiliöljyn ja korianterin maustamia kylmiä nuudeleita, tuntemattomaksi jäänyttä vihreää lehtivihannesta reilun valkosipulin kanssa haudutettuna, mainioita grillattuja sieniä ja inkiväärillä silattuja maustetumpia nuudeleita. Kaikki oli erinomaista. Eikä mikään sisältänyt lopulta pieniäkään eläinten hippusia.

Yleensä ruokailu ei täällä aiheuta näin vakavaa ilmettä.

Koko tällainen ruokailukokemus on kovin erilainen kuin silloin, kun mahaan mätetään esimerkiksi iso annos pastaa yhdellä ja samalla kastikkeella (mikä sekin on kyllä usein sangen makoisa ateria).

Monestakin syystä on siis Pekingissä asuvana vaikea reagoida lausahdukseen ”eikös se kiinalainen ruoka ole aika kauheaa”. Tästä keskustelusta ja sen tuottaneesta kiinnostavasta kohtaamisesta Suomen kesässä lisää ensi blogimerkinnässä.