Olemme asuneet Lammalla nyt 5 kuukautta. Blogipäivitystahtini on ollut surkea. Syytän väitöskirjaa. Kun en teen väitöskirjaa, haluan tehdä jotain muuta kuin istua koneella. Todellisuudessa tietenkin istun aivan liian usein kännykkä kädessä kykenemättä tekemään mitään järkevää. Nyt olen kipeä. Silloin on selvästi helpompi antaa itsensä tehdä muuta, kuin väitöskirjaa.

Näiden Hongkongin kuukausien aikana olemme käyneet Thaimaassa, Pekingissä, Fujianin maakunnassa ja Taiwanissa. Lupasin kirjoittaa lisää siitä, miltä Hongkong tuntuu, palattuamme Pekingistä. Siitä on nyt kolme kuukautta. Hongkongin hallinnollisista alueista olen käynyt nyt noin puolessa. Kaupunkiin tutustuminen on ollut huomattavasti vähemmän intensiivistä, kuin aikanaan Pekingissä. Silloin blogin kirjoittaminen oli ainoa työni ja kaupungin ja maan ymmärtäminen tuntui päätehtävältäni.

En ole ennen elänyt subtropiikissa, aivan trooppisen ilmaston reunalla. Vain vähän lisää ilmastonmuutosta ja saaremme on tropiikkia. Vihreys ympärillä on häkellyttävää. Välillä pyörrytän itseäni miettimällä montako lehteä se näkymä sisältää, jonka näen ikkunoistamme. Vihreys on myös äänekästä. Mitä kuumempaa ja kosteampaa, sitä äänekkäämmäksi se muuttuu. Lintuja, sammakoita, kaskaita, sirkkoja. Paljon ääniä, joita en tunnista. Yritän kuunnella villisikoja, joiden tiedän olevan aina jossain melko lähellä, mutta joita en vielä kertaakaan ole nähnyt.

Pimeys tulee varhain. Ja hyvin usein pimeällä kotiin palatessa näkee jonkin olennon, josta ei ole aivan varma, mikä se on. Käärme on tullut minua vastaan vasta kerran, mutta niitä elää kylällämme paljon. Valtavat baareihinkin tunkevat pytonit eivät ole vaarallisimpia, vaan kobrat ja pienet bambukyyt, jollaisen itsekin näimme. Saarellamme asuu onneksi paljon ihmisiä, jotka sekä rakastavat tai ainakin ihailevat käärmeitä, että myös osaavat käsitellä niitä. Ihmisasumuksiin ja liikehuoneistoihin tulevat käärmeet otetaan yleensä kiinni ja vapautetaan metsäisemmälle alueelle. Käärmeen kiinniotto-operaatioon törmäsimme myös pienellä mutta turisteja täynnä olevalla rautatieasemalla pohjoisessa Taiwanissa.

Hyönteiset ovat suuria ja niitä on paljon. Täällä olisi hyvä olla tyypillinen pikkupojan – yhä useammin onneksi myös pikkutytön – asenne: He kipittävät uteliaina perään, kun pääkatua astelee erittäin suuri ja outo hyönteinen. Rientävät katsomaan, kun jostain löytyy käärme. Kun monsuunisade pyyhkii yli kaupungin ja aikuiset kiirehtivät jalankulkukatoksen alta jalankulkusillalle ja sisälle rakennuksiin, he hyppivät kiljuen ryöppyävien rännien alla ja heittäytyvät sen jälkeen vaatteineen kaikkineen kierimään rantakiveykselle, jossa voi jo lähes uida. Luonnon voima on tässä äärimmäisen tiheästi asutussa suurkaupungissa jatkuvasti läsnä.

Suomesta saimme tänne vieraaksemme erään tytön, joka vielä pienempänä tyttönä rakasti ötököitä yli kaiken. Niin paljon, että hän kielloista huolimatta tunki niitä löytäessään aina taskuihinsa. Eikä tahtonut ymmärtää, että moinen käsittely teki ötököistä nopeasti selvää. Kun tädin roolissa vein hänet muutaman vuoden iässä Luonnonhistorialliseen museoon Helsingissä, ei mikään muu osasto kiehtonut yhtä paljon, kuin vanhat puiset laatikostot, joista löytyi vetolaatikko toisensa jälkeen täynnä erilaisia hyönteisiä. ”Mikä tuo on?” ”Entä tuo?” ”Näytä vielä tuo laatikko!”

Tällä saarella ötököiden ystävä olisi paratiisissa. Valitettavasti ötökkärakkaus ei enää ollut yhtä valtaisaa kuin aikoinaan. Eivätkä ötökät ole tasa-arvoisia keskenään. Lammalla myös perhoset ovat suuria kuin linnut eivätkä häviä värityksessäkään Disneyn piirretyissä esiintyville sukulaisilleen. Yritän itse laventaa ihailevaa suhtautumistani perhosiin myös muihin hyönteisiin ulottuvaksi. Ihailu on niin paljon miellyttävämpää kuin inhoaminen. Pitää yrittää kääntää pelko uteliaisuudeksi. Sama neuvo toimii lähes kaikkeen uuden ja oudon kohtaamiseen.