Olen löytänyt itselleni suurinta nautintoa aiheuttavan urheilullisen harrasteen, jonka kuvitella osaan. Syvävenyttelytunneilla on mukavaa, syvävenyttelytuntien jälkeen maailma vaikuttaa paremmalta paikalta. Viime yönä keskustelin ystäväni kanssa meditaatiosta ja joogasta, joiden syvintä olemusta en ole henkilökohtaisesti kyennyt oikein hahmottamaan. Kun ystävä kuvaili näiden jollain tavoin muistuttavan toisiaan ymmärsin, että syvävenyttelyssähän on kyse ikään kuin lajien risteytyksestä. Syvävenyttely on fyysistä, se ei ahdista, eikä satu, kuten jooga. Se on rauhallista ja rauhoittavaa, mutta vartalo kokee aivan uusia maailmoja. Ja juuri äsken uutisissa kerrottiin, että kuntoilijat ja kuntosalit ovat löytäneet uudet rentouttavat lajit. Kiireiset nuoret aikuiset eivät halua vain kitua, vaan kaipaavat rauhoittumista. Tulipas sopulinen olo. Mutta joskus siitä on hyötyä. Ohjaaja kertoi, että salillemme tulee syvävenyttelyä myös aamulle. Ja viime yönä sitäkin olin juuri kaivannut. Pohdin olisinko parempi työskentelijä, jos syvävenyisin aamuisin. Kaveri väitti nimittäin meditaation auttavan työntekoon. Minä ajattelin sen vievän aikaa työnteolta.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen siis tilanteessa, jossa myönnän, että liikunta voi tuottaa hyvää oloa muutenkin kuin itsetyytyväisyyden kautta tyyliin ”kilot vähenee, mieli kevenee”. Venytyksen jälkeen sain vanhempieni luona siideriä. Kotimatkalla ostin naistenlehtiä, kyllä 2 kappaletta, niitä myydään niin nyt näin joulun alla, siis paketteina. Kaupunki oli musta, märkä ja tuulinen. Sukat olivat märät. Olo ei ollut hehkeä. Mutta yllätin itseni hämmentävistä ”koen itseni onnelliseksi city-sinkuksi” -tunnelmista. Joku voisi väittää, että tällä rauhaisan tyytyväisellä olotilalla olisi jotain tekemistä tällä viikolla saamani apurahapäätöksen ja ensimmäisen oman tieteellisen artikkelin ilmestymisen kanssa. Mutta tässä illassa ei kyllä ollut kyse siitä. Tämä ilta vain todisti, että mieli elää omaa elämäänsä, jolla on enemmän tekemistä ruumiin tiedostamattomien tilojen kuin aivoissa huolella käsiteltyjen informaatiojyvästen kanssa. Olo vain on. Se voi olla hyvä, vaikka ei olisi aurinkoa, eikä valoa. Hämmentävää. Olen tänään näköjään monilla tavoin hämmentynyt. Hämmentynyt, mutta tyytyväinen.

Tällä hetkellä hämmentynyt, mutta tyytyväinen olento juo cherry-cokea. Helsinkiin vuosien odotuksen jälkeen saapunut Punnitse ja säästä -kauppa (Veloenan sanoin ”Punnitse ja tuhlaa” linkki ) ruokkii monia addiktioitani: erityisesti etikkasipsien, sokeroidun inkiväärin, cherry- ja vanilla coken sekä Dr Pepperin himoa, ja lisäksi yleistä uusien vegaanisten elintarvikkeiden tutkailua, ihmettelyä ja maistelua. Maailma on täynnä ihmeellisiä asioita. Kodissani tuoksuu hyasintti. Vaikka se tarkoittaa, että tuoksuu joululta, tulee minulle aina mieleen myös syreeni ja kesä.

Sellaisella paikalla tarkoitan paikkaa, josta ei tarvitse matkustaa jonnekin kaukaiseen sijaintiin, josta käsin voi lähteä tarkastelemaan maailmaa. Tarkoitan paikkaa, jonka ovesta ulos kävelemällä voi aloittaa kävelyretken, joka on aina kävelemisen arvoinen. Eikä tämä kirjoitus ole ylpeä, se on onnellinen.

Joskus harvoin tällä puolella kaupunkia on tyyntä. Yleensä ovesta astuessaan saa pelätä, että viimeistään ensimmäisessä kadunkulmassa tuuli pyyhkäisee sinut mennessään suuresti rakastamaasi mereen. Mutta eilen oli tuuletonta ja kuivaa. Säänä se on ihanteellinen, vaikka elämänä sellainen olisi aika tylsä. Jos kävelen pidempää, pisintä mahdollista, reittiä kaupunkiin, on edessäni ensimmäisenä meri. (Jos kävelen ”järkevästi”, jätän meren heti taakseni.) Tämä ensimmäinen meri on sellainen purjehtijoiden meri. Tiedättehän: onnellisia, ruskettuneita, kahisevia, rentoja ihmisiä, joiden elämässä on tarmokkaan ja haasteellisen viikon, tai työuran, jälkeen aikaa suunnata viikonloppuna merelle, ikuiseen auringon kiloon, satunnaisiin sadekuuroihin. Näin talvella purjehtijoiden meri on tummansininen ja sen keskellä on punatiilisiä vanhoja rakennuksia luodoilla. Talot on kauniisti valaistu ja niiden ympärillä oleviin puihin on ripustettu tuikkuja ja lyhtyjä. Saariin voi kulkea talvisin pieniä siltoja pitkin, jotta tavallisetkin ihmiset voisivat päästä lähemmäksi merta. Purjehtimisesta muistuttavat enää vain laiturit, ja henki.

Kun purjehtijoiden meri ja taiteilijoiden talo jäävät taakse kohtaa kävelijä Meren. Meri on sellainen, joka jatkuu aina vain ja jonka keskellä vilkkuvat majakoiden valot. Eli kyseessä on meri, jonne voi eksyä (hukkua?). Meri, josta voi huojentuneena palata kotisatamaan. Kuten ystäväni sanoi, sellaisen Meren lähellä on hyvä asua, koska silloin muistaa, että aina voi lähteä pois, voi mennä aina vain kauemmaksi. Eikä mitään tule vastaan. Talvella Meri on synkkä ja veden erottaa vedeksi vain rannassa. Muualla se voisi olla yhtä hyvin tyhjyyttä. Paitsi kuutamolla. Jolloin tyhjyyden keskellä on silta.

Meri ei kuitenkaan jatku sellaisenaan kauaa, vaan muuttuu puistojen ja kahviloiden mereksi. Sellaiseksi, joka on paikallaan, koska varakkaiden ihmisten talojen, puistojen ja kahviloiden vieressä nyt ylipäätään kuuluu sijaita meri. Talvellakin nuo ihmiset istuvat valoisassa merenrantakahvilassaan, mutta eivät siksi, että siellä on viileää, vaan siksi, että tuntuu entistäkin lämpimämmältä, kun meri on niin kovin musta, ja aina näyttää siltä että tuulee. Se että ihmiset istuvat lämpimässä joulukoristeiden keskellä, tekee kävelijän iloiseksi. Olkikoristeiden alla istuvien hahmojen sijaan jään kuitenkin aina katselemaan luotoa, joka on juuri niin lähellä, että sinne voisi kahlata, jos ei välittäisi kahvilla olijoiden katseista. Eikä olisi aivan näin kylmää. Niin kylmää, että luodon päällä on kuuraa.

Jatkaessaan matkaa kävelijä näkee historiallisen kaupungin meren. Keskellä merta on kauniita vanhoja sotilaallisia rakennelmia ja puolustusmuureja. Nyt ne on kauniisti valaistu. Koska enää kukaan ei hyökkää kimppuumme ainakaan niin, että haluaisi meidän ajattelevan kyseessä olevan hyökkäyksen.Kun tuon rakennelman näkee, niin muistaa, että aikanaan kaupungit todella rakennettiin meren rannalle jostain oikeasta syystä. Vaan eikö kauneus sitten ole oikea syy? Ja mistä minä edes tiedän, vaikka ihmiset olisivat aina rakentaneet kaupunkeja meren rantaan juuri siksi, että siellä oli heidän mielestään kaunista ja mukavaa.

Myös nykyinen kaupunki on halunnut itselleen jonkin muurin (tai viereisissä taloissa asuvat ihmiset ovat olleet sotilaallisia), sillä äsken vapaasti kävelijää kohti vaeltanut meri on nyt sijoitettu muurin taakse. Voi kävellä ylempänä kuin meri, ja se tuntuu jo aika ylevältä. Nyt talvella meri muurin vieressä näyttää kummalliselta. Sillä myös tämä muuri on valaistu (emme pelkää enää mereltä tulijoita, vaan niitä jotka ovat jo täällä kaupungissa kanssamme). Muuri on valaistu, jonka ansiosta meri sen vieressä on aivan vihreä, ja hyvin samea. Meri paljastuu vedeksi, ja läpinäkymättömäksi ja tuhruiseksi sellaiseksi. Ajattelen, että kaloilla varmaan on tuolla kylmä. Eikä siellä varmaan edes näe mitään. Vaikka oikeasti tiedän, ettei kaloilla koskaan ole kylmä. Pienenä on jo opetettu, ettei eläimillä ole kylmä. Vain ihmisillä on kylmä. Mutta entä jos eläin kuolee pakkaseen, siis kylmään? Onko se vain taaperrellut onnellisena piipitellen ja aivan lämpöisen oloisena, joskin nälkäisenä, siihen asti, että yhtäkkiä tuupertuu jäätyneenä maahan. Luulen, että tässä asiassa on tarjoiltu yksinkertaistettuja selityksiä. En kuitenkaan halua miettiä enempää sitä, minkälaista veden alla nyt on ja kuka siellä mahtaa vaeltaa ja minkälaisissa tunnelmissa. Sen sijaan keskityn miettimään, kuinka kaunis huurtunut kivimuuri voi olla. Luulen, että tunsin tämän puolen kaupungista ennen kesäisen kävelyn kautta. En ollut koskaan ajatellut, että tämä muuri voisi olla huurteessa, tai että kukaan haluaisi silloin kävellä täällä.

Huurtuneen muurin katkaisee naispatsas, joka häiritsee kävelyretkeäni. Pidän patsaasta paljon. Mutta en voi kulkea sen ohi pohtimatta, mitä miehet siitä mahtavat ajatella. Ja mietin, onko naisen takapuoli heidän mielestään liian suuri, liian leveä tai kenties liian litteä. Onko nainen naisellinen ja viehkeä, vai liian kankea. En ole ajatellut tätä vain kerran. Mietin sitä aina. Enkä osaa itse sanoa, onko nainen ihana, vaikka patsas onkin. Unohdan naisen kuitenkin pian, sillä ohitseni kävelee biigeli (kuten ystäväni sanoi, beagle, ressu-koira, laboratorioeläin). Se on juuri niin ystävällisen näköinen, kuin biigelit aina. Hivenen harmaantunut. Haluaisin halia. Mutta narun päässä taitaa olla nainen.

Ja vaikka tähän asti meri on Meren lisäksi ollut historiallisen kaupungin meri, ja purjehtijoiden meri ja puistojen ja kahviloiden meri, on se ennen kaikkea ollut tyhjä ja autio, ja ehkä hivenen julma. Mutta naispatsaan jälkeen meri muuttuu suurkaupungiksi. Se on vettä, joka koristaa ihmiselämää. Suuret laivat ja niiden hyvin monet kirkkaat lamput peittävät taakseen kokonaisen kaupungin. Ja laivat peittävät alleen meren. Muutaman telakka-askelen kuluttua rakennukset kuitenkin nousevat laivojen ylle ja tyhjyyden sijaan kaikkialla on paljon. Joulun takia kaupunki ei halua muistuttaa, että suurena sitä pidetään autiona ja julmana, vaan se leikkii satukirjan kotipaikkaa. Jossa talvikin on valoisa, lumihiutaleet ovat pehmeitä ja suuria ja ikkunoilla on kynttilöitä, koska aina joku on kotona. Siellä on kojuja ja kylttejä, paljon joulukuusia ja hyvin paljon valoja. Puhuin jo valoista, mutta niitä on paljon.

Hyvät kävelyretket vievät aina johonkin. Sen sijaan, että minä tarkastelen merta, tämä kävely johtaa minut osaksi kaupunkia. Nämä halli ja tori ovat olleet tässä aina. Tiedän, olen nähnyt niistä kuvia. Ja nyt kuvassa olen minä. Ei sitä ehkä erota, mutta minä tiedän. Ja kuulen askelet, jotka kipittävät kauppahallin tiskiltä toiselle, ja näen silmät, jotka väistävät myyjien katsetta, joka ehdottaa, että joulusta pitäisi maksaa. Yksin torille on jätetty kalakauppias. Hänen kohdallaan toivon hetken, että minulla olisi mies, joka haluaisi tehdä minulle uunissa kalaa. Vaikka paistettua kampelaa.