Aihearkisto: Peking

Jäniksen vuosi 1: Kahdeksassa tunnissa vuodeksi Kiinaan

Päivälleen seitsemän viikkoa sitten kävin ottamassa viimeiset rokotukset, pakkasin matkalaukkuun viimeisen postinjaon tuoman ystäväni esikoisromaanin ja lähdin avomieheni kanssa lentokentälle rinkkojen ja matkalaukkujen kanssa. Finnairin suora lento Pekingiin vei meidät vuoden matkalle maahan ja maanosaan, jossa olin aiemmin vieraillut vain kerran, kahdeksan päivän matkalla Shanghaissa.

Shanghaissa nousimme lentoasemalla supernopeaan junaan, joka kiidätti meidät keskustaan modernimmin kuin mikään suomalainen kulkupeli. Pekingissä valitsimme kaupungin subventoimat taksit. Monenlaiset keinot ovat käytössä yksityisautoilun kasvun rajoittamiseksi.

Mutta taksit eivät tahtoneet valita meitä. Kuskit puistelivat päätään ja lopulta ymmärsimme, etteivät suuret matkatavaramme heidän mielestään mahtuneet heidän pienten autojensa pieniin takakontteihin. Viimein taaemmassa taksirivissä autostaan käveli ulos pienikokoinen keski-ikäinen naiskuski ja ehdotti 150 yuanin diiliä, jolla on valmis heittämään meidät ja tavaramme keskustaan. Suostuimme, vaikka 15 euroa olikin ylihintaa mittarihintoihin nähden.

Nainen nosteli ripein ottein suuret matkalaukkumme autonsa takakonttiin mieskuskien naurahdellessa vieressä autoihinsa nojaillen. Rinkan saimme poikittain syliimme takapenkille, mutta pääsimme matkaan.

Taksi kiisi moottoritiellä ikkunat auki, vaikka aamu oli vielä varhainen eikä lämpötila ollut noussut edes kahteenkymmeneen. Takseissa ei ole ilmastointia, joten ikkunat ovat aina auki. Aamuruuhkan keskellä ennen matkaa kuullut varoitukset Pekingin huonosta ilmanlaadusta tulivat todeksi. Silmiä alkoi kirvellä eikä yskähtelyäkään voi estää.

Etukäteen en ollut osannut kovin vakavasti huonoa ilmanlaatua pelätä, sillä tiesin käytännössä jopa nauttivani suurkaupunkien pölyisen kaupunkiselta tuoksuvasta ilmasta. Peking ei kuitenkaan tuntunut Pariisilta. Oppaastani saatoinkin lukea, että Pariisin ilmanlaadun epäpuhtauspitoisuuden ylittäessä WHO:n suosituksen 20 kahdella pisteellä ja toisen suosikkini New Yorkin tekevän sen seitsemällä, on Pekingin keskimääräinen lukema 120 – siis sata yksikköä terveyssuositusten yläpuolella.

Pahimpina päivinä keskimääräisistä saastelukemista mennään tietenkin vielä roimasti yli. Pekingin sanotaankin kuuluvan maailman kymmenen saastuneimman kaupungin joukkoon, vaikka etenkin olympialaisten alla kaupungin ilmaa yritettiin kovasti puhdistaa. Astmaatikolla ei ole täällä helppoa ja ilmanlaatu näkyy muidenkin terveydessä.

Taksin käännyttyä sisään hotellimme portista hotellihenkilökunta kiirehti auttamaan meitä ulos autosta. Suuri matkatavaramäärämme herätti jälleen hilpeyttä. Erään hotellityöntekijän englanninkielen taito riitti ilmoittamaan, kiinalaisen suorapuheisesti, meillä olevan aivan liikaa matkatavaroita. Toteamuksen päälle – tai matkatavarakasallemme yleisesti – nauroivat kaikki paikalla olevat kiinalaiset.

Emme osanneet ryhtyä selittämään, että tarkoituksemme ei ollut viettää tässä maassa viikkoa vaan vuosi. Meillä ei vain vielä ollut asuntoa, johon muuttaa. Majoituimme kyseiseen hotelliin, jotta olisimme mahdollisimman lähellä mieheni työpaikkaa ja voisimme samalla etsiä itsellemme kotia, joka niin ikään mahdollistaisi jalkaisin tehtävät työmatkat. Pekingin ruuhkat lohkaisisivat muuten turhan suuren osan ainutlaatuisesta vuodesta.

Tätä kirjoitan omassa Kiinan kodissamme. Elämän siirtäminen uuteen maahan vaatii loputtomalta tuntuvan määrän erilaisia hankintoja ja järjestelyjä, mutta yllättävän nopeasti asiat myös asettuvat omille paikoilleen. Kotikulmat tuntuvat kotoisilta, vaikka kotikaupunginosa Chaoyangissa onkin yli 3,5 miljoonaa asukasta – ja uudessa kotikaupungissa juuri valmistuneen väestönlaskennan mukaan lähes 20 miljoonaa.

Minulle työmatkalla ei tänä vuonna ole väliä. Tärkeintä on kodin muuten hyvä sijainti, inspiroiva ikkunanäkymä ja oma Ikeasta ostettu pikkuinen kirjoituspöytäni. Toivon voivani tämän vuoden aikana edistää pöytälaatikossa odottavaa väitöskirjaani ja onnistuvani kertomaan tämän blogin kautta miltä Kiina ja Peking näyttävät maapallon tilanteesta huolestuneen ja elämän ihmettelystä nauttivan suomalaisen silmin.

Otin virkavapaata työstäni suomalaisessa eläinsuojelujärjestössä voidaksemme toteuttaa haaveemme asumisesta välillä jossain muussa maassa, oppiakseni lisää eläinten tilanteesta ja maailmasta, elääkseni.

Hongkong – Peking

Olen asunut aiemmin Pekingissä, nyt Hongkongissa, eli siis yhden maan kahdessa järjestelmässä. Tällä hetkellä kohteeni on helpompi, länsimaisempi, englanninkielisempi, lämpimämpi, avoimempi, vapaampi ja niin edelleen. Ihmismieli on kuitenkin sellainen, että kaipaan monia asioita Pekingistä, tai ainakin vähän haikuilen niiden perään. Ikävöin myös itse Pekingiä.

DSC_3226

Koska virallisesti täällä asiat ovat paremmin kuin siellä, olen joutunut miettimään, miten nämä kaipaukseni muotoilen. Joskus myöhemmin kirjoitan enemmän niistä raskaista asioista, kuten rasismista mannerkiinalaisia kohtaan. Ja myöhemmin kirjoitan myös Hongkongin aseman muuttumiseen liittyvistä rankoistakin asioista. Koska suurin osa kirjoituksistani tullee kuitenkin keskittymään kaikenlaiseen ihastuttavaan, mitä täältä Hong Kongista löytyy, kestänette tässä välissä Pekingin parempien puolien kepeän muistelon.

Tällä kertaa kirjoitan siis vain sellaisista pienistä, arkisista asioista, joihin sopeutuvainen ihmismieli kiintyy. Lupaan kirjoittaa asiasta uudelleen, kun olen käväissyt Pekingissä. Edellisestä käynnistäni vanhassa kotikaupungissa (2011-2013) on nimittäin jo lähes kaksi ja puoli vuotta aikaa. Pekingin muutosnopeuden huomioiden se on huomattavan pitkä aika.

DSC_3203

Yleisen Peking-kaipuuni olen osannut muotoilla vasta seuraavan lauseen muotoon: Peking on runollisempi kaupunki kuin Hong Kong. Mutta mitä ovat ne konkreettiset asiat, joita ikävöin?

  • Pekingissä oli paremmat puistot. Kiinalainen puistokulttuuri on kiehtovaa. Täkäläisissä puistoissa monet Pekingin puistojen tärkeimmät puistoaktiviteetit on kielletty. Ensimmäisellä käynnillä Hongkongin kieltotaulut olivat hätkähdyttävää luettavaa: Ei saa lennättää leijoja, ei saa astua nurmikolle, ei saa ruokkia eläimiä, ei saa tuoda eläimiä, ei saa pelata, ei saa soittaa musiikkia. Ei sitten varmaan saa myöskään tanssia tai kuorolaulaa. En tiedä. Ehkä jossain saa. Olen silti hivenen järkyttynyt. Kiinalainen puistoelämä on tuota kaikkea ja se on hienoa. En tosin ole vieraillut hongkongilaisissa puistoissa niin laajasti, että voisin lausua tästä asiasta lopullista kantaani.

DSC_3220

  • Temppelit olivat ruuan ohella tämän ateistin ehkä eniten kaipaama yksittäinen asia Kiinassa. Rakastan kiinalaisia temppeleitä laajoine rauhallisine sisäpihoineen, joissa voi istua ja käyskennellä kaupungin jylyn ja kiireen keskellä, mutta niiltä piilossa. Täkäläisissä kaupunki- ja kylätemppeleissä ei ole suuria sisäpihoja. Ne ovat pieniä huoneita alttareineen teiden varressa. Valtavat suitsukkeet ovat esteettisiä ja eksoottisia, mutta niin vahvoja pieniin sisätiloihin, että temppelissä ei voi olla kovin kauaa kerrallaan. Suuret maalaismaisempien maisemien temppelit tosin vielä odottavat vierailuani. Mutta nyt minulla ei siis ole tunnelmointitemppeliä kävelyetäisyydellä.
  • Pekingissä kaikkialla – kioskeissakin – myydään erilaisia pitkään säilyviä suolaisia puolikuivattuja napostelutuotteita. Minua eivät liha- ja kalapalat niin puhuttele, mutta erilaiset kuivatut tofupalat olivat erinomaista retkievästä. Kaipaan siis Pekingin raksuja. Sipseissäkin oli jännempiä makuja. Kuten kurkku. Ja sichuaninpippuri.

DSC_3224

  • Noh, tässä en voi moittia Hongkongia, koska en ole vielä ehtinyt suunnistaa paikallisiin taidekortteleihin. Mutta Pekingin laitamilla sijaitsevaa Caochangdin taidealueen ja lähiön yhdistelmää kaipaan syvästi. Kaupallisempi 798 oli sekin oivallinen paikka viettää aikaa. Ylipäätään taide tunki Pekingissä enemmän esiin kuin täällä Hongkongissa.
  • Hutongien, eli vanhojen yksikerroksisten asuinalueiden tunnelma on ainutlaatuinen. Niissä on mukava vain kuljeskella tunnelmoimassa, mutta illan tunteina voi suunnata niille hutong-kaduille, joille on syntynyt persoonallisia uusia ravintoloita ja baareja.
    DSC_3216
  • Hongkongin metroa kehutaan, Pekingin metroa vihataan. Minä rakastan yleensä kaikkia maailman metroja. Mutta tämän kaupungin metrosta en pidä. Se on kliininen ja tehoton. Asemilla pitää kävellä valtaisia matkoja – niissä kliinisissä tunneleissa, joissa ei ole taidetta tai metrohauskuutta, kuten katusoittajia. Pekingin metrossa saattoi ruuhka-aikoina litistyä tuntemattomien ihmisten väliin, tai katsella useiden – jopa kiinalaisittain täysien – metrojen huristavan ohi ennen kuin mahtui sisään, mutta silti se oli minulle mieluisampi kulkutapa. Ei nyt mennä siihen, että täällä on sen sijaan kaksikerroksisia ratikoita. Ja joukkoliikennelauttoja.
  • Tämä voi kuulostaa hämmentävältä, mutta ikävöin Pekingistä toisinaan väljyyttä ja tilaa. Hongkongissa äärimmäisen tiivis kaupunkirakenne todella tuntuu. Ei siellä missä minä asun, eli saarilla, mutta mantereella ja Hong Kongin saarella. Kapeilla jalkakäytävillä, korkeiden talojen ja suurten ihmismäärien joukossa on välillä vaikeaa päästä kunnolla eteenpäin. Etenkin kun tässä hektisessä kaupungissa kävellään sangen verkkaisesti, kuten muuallakin Kiinassa. Toisaalta juuri tuo tiiviys luo myös Hongkongin hurman; ainutlaatuisen tunnelman ja estetiikan. Samoin se on taannut upeiden viheralueiden säilymisen, mukaan lukien nämä saaret.

    DSC_3221

  • Paremmat ”kaupunkimenolehdet”. Hauskat pikkuiset kulttuurikeskukset. Nämä molemmat – tai siis niiden puutteet – liittynevät Hongkongin kaksikielisyyteen ja asemaan entisenä britti-imperiumin osana. Täällä englanninkielinen kulttuuri on laaja ja vanha ilmiö. Pekingissä pienen ulkomaalaisjoukon on pitänyt raivata itselleen jonkinlainen oma tila ja ulkomaalaisten määrä on alkanut kasvaa vasta kohtuullisen vähän aikaa sitten. Maahan ja kaupunkiin tutustumiseen ja siellä selviytymiseen tarvitaan siis huomattavasti enemmän tukea. Sitä on näin ollen myös tarjolla. Ilmaisia kaupungin menoista ja kuulumisista kertovia englanninkielisiä lehtiä on useita ja niitä on tarjolla ilmaiseksi pitkin kaupunkia. Hongkongissa vastaavia lehtiä on vähän. Ne ovat ankeita ja pinnallisia. Niitä on vaikea löytää ja esimerkiksi TimeOut-lehteä saa ainoastaan irtonumerona ostaen. Mikä tuntuu nihkeältä, sillä lehti on mielestäni kehnompi kuin Pekingin sisarjulkaisunsa.
  • Ne hauskat pikkuiset Pekingin kulttuurikeskukset järjestävät erilaisia kohtuuhintaisia kiinan kielen kursseja ja keskusteluklubeja, mutta ennen kaikkea muuta kiinnostavaa, kuten kokkauskursseja ja käyntejä mitä ihmeellisimpiin ja arkisimpiin kohteisiin asiantuntevien paikallisoppaiden ohella. Tämä kaikki, jotta ulkomaalaiset ymmärtäisivät vähän enemmän sitä, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Lisäksi tarjontaan kuuluu esim. indie-elokuvien ja dokumenttien näytöksiä. Ja osa tapahtumista kiinnostaa myös paikallisia, joten omaan ulkomaalaiskuplaansakaan ei tarvitse tuolla sulkeutua.                                                                  cropped-dsc_2707.jpg
  • Viimeisenä muttei vähäisimpänä: Hongkong on huikea ruokakulttuurikaupunki, josta varmasti löytää mieluisan ravintolan jokaiseen makuun. Paikallinen, eli kantonilainen ruokakulttuuri hongkongilaismaustein ei kuitenkaan vedä vertoja suolaiselle, öljyiselle ja tuliselle pohjoiskiinalaiselle keittiölle. Virallisten ruokakriitikoiden mielipide ei ole yleensä aivan sama. Tämä koko lista lieneekin vain kuvaus siitä, että minusta ehti jo tulla pikkiriikkisen pohjoiskiinalainen. Ja nyt ihmettelen tupla-ulkomaalaisena tämän eteläisen ja länsimaalaistuneen Kiinan palasen menoa. Kun olen jonkin aikaa ihmetellyt, osaan varmasti nimetä tämänkin pullan parhaat rusinat. Siitä lisää myöhemmin. Kohta suuntaan Pekingiin ja tämän listan luettuanne jo tiedättekin mihin siellä. Tähän kirjoitukseen voin varmasti myös palata asuttuani Hongkongissa pidempään ja naureskella omalle tietämättömyydelleni ja turhautumiselleni. Mutta tältä Hongkong näyttää, kun täällä on viettänyt kaksi kuukautta.

kiinalainenateria

 

 

 

 

 

Kasvissyöjän Peking

Vinkkini Pekingissä matkaavalle kasvissyöjälle Tripsteri-sivustolla: http://www.tripsteri.fi/peking/kasvissyojan-peking/

Päivitys 1.12.2016: Xu Xiang Zhai -ravintola Lama-temppelin läheisyydessä, Konfutse-temppeliä vastapäätä on kuulemma valitettavasti lopettanut toimintansa.

 

Pekingin parhaat paikat – osa 2

Kirjoitettu 20.12.2011

 

Eilen kirjoitin Pekingin mainioista konfutselais- ja buddhalais-temppeleistä. Lempitemppelini on kuitenkin taolainen Dongyue-temppeli, jonka rauhallisen tunnelman keskeltä löytyy kymmeniä ”osastoja”, eli huoneita, joissa hurjat taolaisjumaluuksia kuvaavat patsaat asustavat.

 

Aiempina vuosikymmeninä Pekingissä asuneet eivät usein kaupungin monia pikkutemppeleitä tunne. Pääasiassa sen tähden, että temppelit olivat vuosikymmeniä muussa käytössä. Esimerkiksi Dongyuen olen lukenut toimineen asuinrakennuksena, kouluna ja virastona. Kunnostustyössä on varmasti riittänyt tuon jälkeen haastetta.

 

Temppeleitä siis Pekingissä riittää, mutta Etelä-Kiinasta tuttuja puutarhapihoja on huomattavasti vähemmän. Yksi hieno sellainen löytyy kuitenkin Prinssi Gongin palatsista.

 

Palatsin lähiseutujen hutongeissa on muitakin hienosti säilyneitä rakennuksia. Kannattaa poiketa sisään johonkin pientä pääsymaksua vastaan esiteltävistä perinteistä courtyard-taloista.

 

Aivan toisenlaista Pekingin arkkitehtuuria edustaa ranskalaisarkkitehti Paul Andreun suunnittelema uusi National Centre for the Performing Arts, eli kotoisammin ”muna”. Tämä munankuoren muotoinen rakennus sijaitsee aivan Kielletyn kaupungin, Taivaallisen rauhan aukion ja Suuren kansanpalatsin eli parlamentin välittömässä läheisyydessä.

 

Rakennusta ympäröi vesiallas ja sisälle konserttitiloihin kuljetaan vesialtaan alta. Kannattaa siis suunnata näytökseen päiväsaikaan, jolloin yläpuolella väikkyvä vesi pääsee oikeuksiinsa. Monipuolisesta talon tarjonnasta suosittelen erityisesti kiinalaisen orkesterin esityksiä, jossa yleisen musiikkinautinnon ohella pääsee tutustumaan länsimaisen orkesterin instrumenteista poikkeaviin soittimiin.

 

Toinen uusi kiinnostava rakennelma on olympialaisia varten rakennettu ”vesikuutio”, jossa vesi on siis sisä- eikä ulkopuolella. Kuutio on nykyisin avoin kaikille ja sisältää uima-altaan ja vesipuiston. Tietystä kiinalaisesta karuudesta ja korkeahkosta hinnasta huolimatta vesipuistossa kannattaa vierailla jo yksin sen tähden, että siellä pääsee pomppimaan iloisen diskomusiikin säestyksellä kiinalaisten selvästi rakastamassa aaltoaltaassa.

 

Aaltoallaskokemus on tarjolla kesäisin myös City Sea View –nimisellä tekouimarannalla. Pekingissä ei juuri ole vesistöjä eikä uimarantoja tarjolla, joten kiinalaiset ovat rakentaneet sellaisen hivenen keskustan ulkopuolelle. Kesän kuumuudessa korvikeranta kelpasi koomisuudestaan huolimatta hyvin meille suomalaisillekin.

 

Toinen erinomainen syy tehdä retki lentoaseman suuntaan melko kauas keskustasta on Caochangdin taidealue. Tai oikeastaan Caochangdi on lähinnä rähjäinen kiinalainen lähiö, mutta kuuluisasta ja kaupallistuvasta taidealue 798:sta lähteneet taiteilijat ovat valinneet sen gallerioidensa uudeksi kohteeksi.

 

Gallerioiden melko haasteellinen etsiminen tomuisten katujen, roikkuvien sähkölankojen ja kiinalaisten ruokakojujen keskeltä kannattaa ottaa rikastavana osana tätä taidekokemusta, ei esteenä sille. Karttoja alueesta on kyllä tarjolla, esimerkiksi Pekingin kuukausittain ilmestyvässä näyttelykirjasessa Cige Gallery Guide.

 

Hivenen seesteisemmässä osassa Caochangdia sijaitsee oma ykkössuosikkini Three Shadows Photography Art Centre, jonka yhdestä näyttelystä kirjoittelin enemmänkin. http://suomenkuvalehti.fi/blogit/janiksen-vuosi/hiilta-taidenayttelyssa-ja-viikon-tarkeimmassa-uutisessa Caochangdi ei varsinaisesti pursua hyviä ravintoloita, mutta se yksi hyvä on sitäkin sympaattisempi. Fodder Factory on persoonallisesti sisustettu baari-ravintola, jossa on kohtuullisen laaja juomavalikoima ja alkuillasta lähtien myös mukava kiinalaisen ruuan tarjonta.

 

Sangen mainiota ruokaa alkaa saada siinä vaiheessa, kun kokki on tullut töihin ja saanut avustajiensa kanssa padat ja pannut putsattua ja illan ruoka-ainekset pilkottua. Kerrassaan rakastettava ravintola ja kasvissyöjäkin pärjää oikein hyvin.

 

Toinen ulkoasullaan hurmaava, astetta fiinimpi ravintola mutta yhä sangen mutkaton luomuruokaan satsaava No Name Houhain alueella. No Name tarjoilee yunnanilaista ruokaa, joka ei Suomessa ole järin tunnettua, mutta Pekingin ravintolapiireissä selvästi kasvattamassa suosiotaan. No Namen kattoterassilta avautuvat hienot hutong-näkymät ja ikkunoistakin pääsee yleensä aina seuraamaan naapuruston kissojen seikkailua perinteisten talojen katoilla.

 

Vielä hienompaan illalliskokemukseen sopii mahtava uusi vietnamilainen Susu. Hämärän hutongin sivukujalta löytyy perinteiseen hutong-taloon rakennettu tyylikäs ravintola, jossa ruoka on äärimmäisen hyvää ja erilaisiin ruokavaliotoiveisiin suhtaudutaan ammattitaidolla. Vastaavan esteettisen ja kulinaarisen elämyksen astetta kaupallistuneemmalla hutong-alueella tarjoilee Saveurs de Corée, joka nimensä mukaisesti tarjoaa korealaista ruokaa, sekin luomupainotuksella. http://www.saveursdecoree.com.cn/en/index.html

 

Perinteisen, hauskan, makoisan ja lähes kaikkiin ruokavalioihin sopivan ruokaelämyksen saa vierailemalla jossain kaupungin lukemattomista hot pot –ravintoloista. Fondue-henkinen hot pot on suosittua etenkin talvisin, sillä höyryävät liemipadat lämmittävät sopivasti sekä ravintolaa että ruokailijoita.

 

Liemen, liemeen kypsymään heiteltävät ruoka-ainekset ja kastikkeen, johon kypsyneet ruoka-ainekset kastetaan, saa valita itse laajalta listalta. Toisissa paikoissa dippailukastikkeet ja ainekset ovat vapaasti buffet-henkisessä pöydässä valittavissa. Hot pot –ravintolat ovat usein edullisia ja keiteltäviä aineksia voi tilata lisää ruokailun mittaan, jos siltä tuntuu.

 

Pekingissä kävijän kannattaa hankkia aina käsiinsä jokin englanninkielisistä kaupunkilehdistä, joista voi tarkistaa vierailuajankohdan tapahtumavinkit, ravintoloiden ja muiden kohteiden tarkat tiedot ja fiilistellä muuten kaupungin ajankohtaista ilmapiiriä. Kaikki lehdet – The Beijinger, CityWeekend, TimeOut ja Agenda – pitävät yllä myös nettisivuja.

 

Etenkin kaupungissa pidempään majaileville kullanarvoista englanninkielistä ohjelmaa järjestävät yksityiset kulttuurikeskukset Culture yard, China Culture Center ja The Hutong. Viikoksikin kaupunkiin saapuvan kannattaa kuitenkin tarkistaa olisiko niillä ohjelmassa juuri sinun unelmiesi retki, kurssi tai kulttuuritapahtuma vierailuviikollasi.

 

Ulkoilmaelämän ja kaikenlaisten retkien ystävien kannattaa vierailla Beijing Hikersien sivuilla. Viikoittain ohjelmassa on useita retkiä, sekä esimerkiksi Kiinan muurin eri osioille että muihin vähemmän tunnettuihin kohteisiin.

 

Jos haluat seikkailla muurille omin päin, yksi helpoimmista, mutta jostain syystä vähän tunnettu tapa on hypätä paikallisjunaan ja hurauttaa sillä Badalingiin. Kohtuullisen helppoa ja hyvin halpaa. Badaling tosin on muurin osuuksista se kaupallisuuden läpitunkemin vaihtoehto.

 

Mutianyun muuriosuudelle matkustaminen vaatii joko autokuskia, järjestettyä retkeä tai bussiyhteyksien selvittelyä, mutta se on hyvin kaunis kohde, jossa on kaikki mahdolliset matkailupalvelut saatavilla. Saman yrittäjän Schoolhouse-ravintola ja  Brickyard-kylpylähotelli tarjoavat kestävän kehityksen mukaista ekoluksusta Mutianyussa.

 

Brickyard on toteutettu vanhaan kattotiilitehtaaseen ja Schoolhouse nimensä mukaisesti kylän vanhaan kouluun. Paikallisten rakennusten lisäksi hyödynnetään lähiympäristössä kasvatettua, osin luomuviljeltyä ruokaa ja työllistetään paikallista kylän väkeä. Jos matkakassassa on ylimääräistä rahaa ja haluaa jotain spesiaalia, kuten majoittua huoneessa, jonka jokaisen huoneen seinänkokoisista ikkunoista aukeaa näköala Kiinan muurille, niin silloin kannattaa suunnata näihin paikkoihin.

 

Kauemmaskin suuntautuvien retkien toteutus onnistuu yleensä Pekingissä helposti, sillä taksit ovat todella edullisia. Ensisijaisesti kannattaa toki turvautua kaupungin hurjaa vauhtia laajenevaan metroverkostoon ja yllättävän käteviin busseihin, joiden reitit löytää netistä. Näitä varten kannattaa pidempään kaupungissa oleskellessa hankkia ladattava matkakortti, jota voi käyttää myös joissain takseissa.
Ainakin kerran Pekingissä vierailun aikana kannattaa hypätä eksoottiseen mopotaksiin. Siihen mahtuu korkeintaan kaksi ihmistä ja matkan hinta pitää sopia etukäteen, sillä mittaria ei ole käytössä. Rämisevä huristelu Pekingin liikenteen keskellä on kuitenkin ikimuistoinen kokemus.

 

Reippaimmat vuokraavat pyörän. Liikenteessä pitää olla varovainen, mutta täysin littana kaupunki, jota halkovat lukuisat todella leveät pyörätiet, on toisaalta hyvin pyöräilijäystävällinen.

 

Pyörätiet ovat muistumia entisiltä todella pyörärikkailta ajoilta ja nyt pyöräteitä täyttävätkin osin autot, etenkin pysäköidyt sellaiset. Pyörällä kannattaakin ajella aitojen pekingiläisten tapaan rauhallista vauhtia ilman hosumista. Samalla saa nautittua Pekingin nähtävyyksistä parhaimmasta, loputtoman kiinnostavasta katuelämästä.

Pekingin parhaat paikat – osa 1

 

Kirjoitettu 19.12.2011

 

Kahdeksan kuukautta Pekingissä ei ole riittänyt Pekingin kaikkien nähtävyyksien läpikäymiseen. Toisaalta siinä ajassa on jo ehtinyt löytää monta helmeä. Paikkoja ja kokemuksia, jotka eivät kuitenkaan ole matkaoppaissa tärkeimpien kohteiden joukossa.

 

Kirjoittelen täysin subjektiivisesti valituista lempipaikoistani ja –elämyksistäni Pekingin seudulla. Valikoimani koostuu kuitenkin kohteista, joista voisin kuvitella monen muunkin nauttivan. Kannattaa tulla itse testaamaan, minkälainen Peking on omasta mielestä kaikkein kiinnostavin.

 

Yksi suositus on kuitenkin ylitse muiden: Kiertele hutongeissa. Eli Pekingin vanhojen kapeiden katujen ja matalien rakennusten alueilla. Kunnostetuissa ja kunnostamattomissa. Turistien kansoittamissa ja niissä muissa. Etenkin niissä muissa. Eksy hieman, kuten hutongeissa lähes väistämättä käy. Tänä päivänä jokin niistä hutong-alueet rikkoneista isoista teistä tulee kuitenkin pian vastaan ja löydät taas itsesi kartalta.

 

Ainakin itse hankkiudun uudessa kaupungissa mielelläni heti alkajaisiksi johonkin korkealla sijaitsevaan paikkaan, josta avautuu näkymä kaupungin ylle. Kaupungista saa jonkinlaisen kokonaiskuvan ja maamerkit asettuvat paikoilleen eri puolille kaupunkia. Pekingissä tähän soveltuu erinomaisesti Jingshan-kukkula.

 

Kielletyn kaupungin vieressä sijaitseva ikivanha puisto pienine buddhalaisine paviljonkeineen on todella eläväinen paikka ja soveltuu siis mainiosti kiinalaisen puistoelämän ihmettelyyn. Sunnuntaina puisto on usein täynnä kuoroja. Ja muinakin päivinä tanssiryhmät, saksofonin soittajat, diabolon pyörittäjät, taijin harjoittajat, korttipeliryhmät ja lukuisat muut puistoharrastajat täyttävät kaikki vapaat kulmat.

 

Kukkulan laelta avautuu huikein mahdollinen näkymä koko Kielletyn kaupungin ylle. Joka puolella loputtomiin jatkuvaa Pekingiä katsellessa voi yrittää loihtia mieleensä maiseman, jota muinaiset keisarit kukkulalta katselivat: tarkkaan rajattua asutuksen aletta, jossa kaupungin muurien ulkopuolella avautui vain karu ja tyhjä aro. Puiston sisäänpääsymaksu on vaatimattomat kaksi yuania, joten tästä huvista matkakassa ei juuri kevene.

 

Toinen upea kohde pekingiläisen puistoelämän ja erityisesti erilaisten aamuharjoitusten ihasteluun on Ditan-puisto, josta kirjoittelin erikseen tässä tekstissä

http://suomenkuvalehti.fi/blogit/janiksen-vuosi/puistossa-kissojen-ja-muiden-pekingilaisten-elamaa-tarkkailemassa Ditaniin kannattaa suunnata nimenomaan varhain aamulla. Kello kahdeksan riittää hyvin.

 

Kaupungin upeimmat  puut eivät kuitenkaan löydy laajoista puistoista, vaan Ditan-puiston lähellä olevasta Konfutsen temppelistä, Kong Miaosta. Kong Miao rakennettiin alunperin jo 1302 ja temppelin vanhimpien sypressien sanotaan olevan peräisin jo tuolta ajalta.

 

Minun on vaikea nimetä Pekingin parasta kasvisravintolaa, mutta aivan Konfutsen temppeliä vastapäätä oleva kasvisravintola Xu Xiang Zhai ja erityisesti sen valtaisa kasvisbuffet on kokeilemisen arvoinen elämys. Ruokalajeja on tarjolla kerralla monia monia kymmeniä ja jälkiruokapöytä, joka ei ole valitettavasti vegaaninen hedelmävalikoimaa lukuunottamatta, on hulppea.

 

Ravintolassa on myös à la carte –lista, mutta itse suosittelen ehdottomasti katsastamaan paikan buffet-aikaan, eli noin kello 11.30-14 tai 17.30-21 – ja mieluiten vielä buffetin alkuvaiheessa. Todella suositussa ravintolassa ruokailee muun väen seassa aina myös useita munkkeja.

 

Tämän kaupungin suurimman konfutselaistemppelin ja kasvisbuffetin välittömässä läheisyydessä sijaitsee myös kaupungin suurin buddhalaistemppeli Yonghegong. En jättäisi sitä väliin, vaikka vielä koskettavampana temppelinä olen kokenut erään pienen erittäin epäkaupallisen hutongin keskeltä löytyvän buddhalaisen Zhihua-temppelin.

 

Zhihua on perustettu 1443 ja se on kuuluisa erityisesti temppelimusiikin perinteestään. Jos onnistut hankkiutumaan paikalle hetkellä, jolloin temppelin orkesteri soittaa musiikkiaan, on tunnelma täydellinen. Kiinalaisen suurkaupungin hälinän keskellä pienet hiljaiset temppelit ovat rauhan tyyssijoja. Zhihua on auki vain klo 16.30 asti ja ainakin tätä kirjoittaessani viimeinen musiikkiesitys on klo 15.

 

Myös Yonghegongin ja Konfutsen temppelin ympärillä aukeavat laajat hutong-alueet sukellettaviksi. Jos haluaa katsastaa nousussa olevan trendikkään hutong-kadun ja siemailla esimerkiksi hieman viiniä Pekingissä (muulloin kuin talvella) kovin suosituilla hutong-ravintoloiden kattoterasseilla, on lähistöllä sijaitseva Wudaoying-hutong-katu oikea kohde. Kadun varrelta löytyy retrotavara- ja lahjapuoteja, jälkiruokakahviloita, sushibaari, hostelli ja muiden ravintoloiden ohella myös länsimaalaistyylinen vegaaniravintola Veggie table.

 

Jos trendikkäät pikkupuodit eivät tyydytä ostosviettiäsi, niin voit suunnata kiinalaistakin kiinalaisempaan kovaäänistä kaupustelua, lukuisia piraattituotteita ja tinkimistä tarjoavaan Yashow-”tavarataloon”, eli pienten kojujen kokoelmaan. Paikka on kuin äärimmäisen suosittu Silk Street Market hivenen pienemmässä koossa.

 

Itse en välitä juurikaan ostoksien tekemisestä, enkä suosittelekaan tätä paikkaa muuten, mutta reissussa rasittuneita jalkoja tai muuten virttynyttä olemusta voi virkistää Yashown neljännen kerroksen takaosasta löytyvällä hoitolaosastolla. Tarjolla on todella halpa ja todella kiinalainen hoitolakokemus.

 

Jokaisessa hoitolassa on rivi nojatuoleja vierekkäin. Istuessasi tuolissa sinulle tehdään tilauksesi mukaan joko jalkahieronta tai käsihoito tai esimerkiksi selkähieronta. Tai vaikka jalka- ja selkähieronta samaan aikaan. Puolen tunnin hoidosta tai hieronnasta saa yleensä pulittaa noin 30 yuania, eli alle 4 euroa.

 

Jos lompakkosi on erityisen pullea, olet saattanut varata majoituksen lähettyvillä sijaitsevasta Opposite house –hotellista. http://www.theoppositehouse.com/ Vaikket olisikaan näin varoissasi, voit suunnata samaan paikkaan, mutta tyytyä sen ravintoloihin ja kahviloihin sekä rakennuksen yleiseen ihasteluun.

 

Opposite housen tyylikäs lounge-baari Mesh tarjoaa Pekingissä tyypillisen happy hour –tarjouksen, eli iltapäivällä (ma-pe 17-20) kaksi lasia viiniä yhden hinnalla. Näin viinilasillisen hinta muuttuu sangen kohtuulliseksi.

 

Arkkitehtuuriltaan Opposite House kuuluu Pekingin modernien rakennusten parhaimmistoon. Tyylikkään rakennuksen aulaan voi tallustaa ihailemaan itse talon ohella aulassa esillä olevaa vaihtuvaa kiinalaisen nykytaiteen näyttelyä.

 

Opposite housessa olet Sanlitunin ytimessä. Sanlitun on baarielämän ja ostosmahdollisuuksien tiivistymä, jonka ympärillä sijaitsee merkittävä osa kaupungin suurlähetystöistä.

 

Alueella on paljon tyyriitä hintoja ja ulkomaalaisjoukkoja, mutta myös paikallisempaa väriä on tarjolla: esimerkiksi vilkkaimmalle baarikadulle Sanlitun Hou Jielle öiseen aikaan avautuva katuruokakojujen rivistö ihmeellisine merenelävineen, mutta myös tofuvartaineen. Kokeilu omalla vastuulla. Ilman maisteluakin tarjolla on monenlaisia aistielämyksiä.

 

Itse olen siis Sanlitunin asukki. Täältä lähden piakkoin matkalle etelä-Kiinaan ja sieltä Vietnamiin. Mutta sitä ennen jaan vielä toisen kirjoituksen verran vinkkejäni siitä, mitä Pekingissä erityisesti kannattaa kokea.

 

 

Kivaa ja kamalaa asiaa ympäristönsuojelusta – Ympäristökirjallisuutta Kiinasta ja Suomesta

1 vastaus

Sain tänä syksynä luettua kaksi ympäristöasioista kertovaa kirjaa, jotka olisi molemmat pitänyt lukea jo paljon aiemmin. Tällainen koko elämänsä ajan ympäristön tilasta huolestunut, ympäristöjärjestöissä toiminut ja ympäristöpolitiikkaakin opiskellut ihminen välillä kokee, että näistä aiheista on jo tullut luettua tarpeeksi. Mutta eihän se niin ole, pitää vain lukea oikeat kirjat.

Ekopop – Ekologisen ja onnellisen elämän opas ja When a Billion Chinese Jump olivat molemmat lukemisen arvoisia, ja keskenään hyvin erilaisia ympäristönsuojelullisia kirjoja. Huima ero syntyy toki jo siitä, että toisessa etsitään ympäristönsuojelun mahdollisuuksia Kiinassa, toisessa Suomessa. Mutta kun pelastettava planeetta on yhteinen ja suomalaistenkin tavarat valmistetaan pitkälti Kiinassa, on lopulta kyse aivan samasta ongelmasta.

Vuonna 2011 ilmestyneessä Ekopopissa etsitään ”vastausta ympäristöliikkeen polttavimpaan kysymykseen: mitä olisi ekopop, innostava ratkaisu ekologiseen ja onnelliseen elämään aivan jokaiselle?” Ympäristöasiantuntija Leo Straniuksen ilmastonmuutosta käsittelevä esitelmä herättää nuoren helsinkiläisen Tom Henrikssonin toimimaan ympäristön puolesta. Hän saa Leon itsensä mentoriksi matkalle pohtimaan parhaita ympäristön puolesta toimimisen keinoja.

Ekopop on tarina kiinnostavasta nuoresta henkilöstä Tom Henrikssonista. Se on myös sekä ideoiva että pohdiskeleva opas maailmanparantamisen menetelmiin. Sekä Leo että Tom ovat niin innokkaita ja inspiroituneita puuhapetejä, että hitaammin käynnistyvää lukijaa välillä hirvittää. Mutta heidän keskinäiset erimielisyytensä tasapainottavat molemmista hehkuvaa maailmanparantamisen intoa helpommin lähestyttäväksi paketiksi kuin yksiääninen julistus olisi. Esimerkiksi veganismista eli ruokavaliosta parivaljakko ei löydä aivan yhtenäistä säveltä. Kasvissyöntiin inspiroiva simppeli resepti on kuitenkin liitetty jokaiseen kirjan lukuun.

Kyltissä lukee ”Keep the environment clean, start with yourself”.

Jos Ekopop valaa intoa ja uskoa meidän jokaisen vaikutusmahdollisuuksiin, Jonathan Wattsin vuonna 2010 ilmestynyt teos osoittaa, että edessä oleva haaste on valtaisa. Toisaalta Wattsin kirjan luettuaan kukaan ei varmasti ajattele, että ympäristönsuojelun taso on jo nyt ihan jees, eikä tässä sen kummempia kannata hötkyillä.

Watts kirjoitti Guardian-lehdelle useita vuosia Kiinan ympäristön ja yhteiskunnan tilasta. Tänä vuonna suomeksikin ilmestynyt kirja – Kun miljardi kiinalaista hyppää – on kooste toimittajan työssä karttuneesta tiedosta ja tarinoista. Watts kiidättää lukijan metropoleihin ja pikkukyliin Kiinan laidalta toiselle ja vyöryttää samalla esiin katkeria lukuja Kiinan ympäristön tilasta ja koskettavia kertomuksia kiinalaisten ihmisten arjesta.

Watts etsii ratkaisuja ja ympäristönsuojelullisia edistysaskelia, mutta kirja ei ole kevyttä luettavaa. Kokonaiskuva on valopilkuista huolimatta ahdistava. Watts on kuitenkin mainio ja mukaansatempaava kirjoittaja, joten ei kirja kesken jää.

Watts siirtyi tänä vuonna jatkamaan toimittajan työtään ja ympäristöraportointiaan Brasiliaan. Tom Henriksson osallistui Durbanin ilmastokokoukseen Allianssin ilmastolähettiläänä ja jatkaa toivottavasti muutenkin toimintaansa planeettamme puolesta.

Leo Stranius pyrkii käynnissä olevissa kuntavaaleissa tekemään ympäristönsuojelutyötä myös kuntapolitiikan parissa. Ja toteuttaa kirjasta tuttuja innovatiivisia ajatuksia myös vaalikampanjoinnissaan: Jokainen Leon kadulla jakama vaaliesite sisältää alennuskupongin helsinkiläiseen kasvisravintola Veganissimoon. Vaikutuin tästä ideasta, joka sekä tutustuttaa ihmisiä kasvissyöntiin ja tuottaa heille iloa että saa yleensä kovin nopeasti roskikseen sujahtavan ilmaislappusen säilymään osalla esitteen saajista ehkä hyvinkin monta päivää.

Vihreiden vihannesten valikoimaa naapurustomme kauppahallissa.

Omia kulutus- ja vaikuttamistapojaan tulee väistämättä pohtineeksi nämä kirjat lukiessaan. Toisaalta ne voi lukea myös oppiakseen lisää maasta nimeltä Kiina tai 1980-luvulla syntyneen helsinkiläisen nuoren miehen maailmasta. Wattsin kirjaa suosittelen oikeastaan jokaiselle, joka haluaa ymmärtää jotain siitä, mikä maailman ympäristön tila tällä hetkellä on ja miksi, tai mistä kiinalaisessa yhteiskunnassa oikein on kyse.

Täältä löydät Osmo Soininvaaran blogikirjoituksen Kun miljardi kiinalaista hyppää –kirjasta.

Viimeistä kuvaa lukuunottamatta valokuvat ovat Kiinan läntisestä Xinjiangin maakunnasta.

Tuokiokuvia

Vastaa

Pihallamme vietetään lounastaukoa. Remonttimiehet makaavat pahveilla, joita ovat asetelleet pihakiveykselle. Katselevat uteliaasti pyörällään lähtevää ja tulevaa valkotukkaa, joka pitää pyörällä ajaessaan kypärää päässään. En kehtaa ottaa heistä kuvia. Kuten en kehtaa kuvata tuttua pikkutyttöä ja hänen isäänsä, jotka puhaltavat pihaa täyteen saippuakuplia.

Tuttavani aloittelevat Suomessa kuntavaalikampanjaansa parkkiruudun valtauksella. Meidän pihassamme parkkiruudun on vallannut talomme valkoinen kissa. Audien välissä, keskellä omaa ruutuaan, se suorittaa päiväpesuaan. Mutta pakenee kolisteluani auton alle ennen kuin saan kameran kuvausvalmiiksi.

Minä kaarran paikallisliikenteen sekaan. Tässä täysin tasaisessa kaupungissa pyöräily on uskomattoman miellyttävä liikkumismuoto. Jos ei liikenteen riskejä oteta lukuun. Mutta tuntuu, että vain minä näen ne. Vieressäni kiitää nuori mies sähkömopollaan, takanaan vaimonsa pieni vilttiin kääritty vauva sylissään. Nainen ei pidä kiinni muusta kuin lapsestaan. Kenelläkään ei ole kypärää. Paitsi minulla.

Kuntosalilla ollessani pyöräni koriin on jaettu kiinankielinen kutsu kauneussalongin avajaisiin. Nostan koriin kuntosalikassin, johon olen tunkenut myös tekemäni ostokset kasvislounasravintolasta. Kaksi pakettia erilaisia kasvismakkaroita, yksi vaaleanpunaiseen pussiin pakattu ”Vegan Nice Inexpensive – Torfu Family” –tekstillä varustettu tofuvalmisruoka ja yksi vegaaninen suklaakuivakakku. Ne maksoivat yhteensä reilut 4 euroa. Valtava lounas-kasvisbuffet jälkiruokakakkusineen maksaa viisi euroa. Vaikka euron kurssi on yhä todella huono, kasvisruuan edullisuus kuuluu yhä tämän maan iloihin.

Eilen löysin lopulta naapurustostamme kauppahallin, josta olen tähän asti vain kuullut. Sen vihannestiskit ovat hulppeat. En ole edelleenkään oppinut tunnistamaan suurta osaa täkäläisistä vihreistä lehtivihanneksista, vaikka olen melko harras kasvisruuan harrastaja ja tutkinut myös monia kiinalaisen ruuan oppaita. Mutta tiedän, että möykkyisen kurkun näköistä kitkerää melonia (bitter melon) lukuun ottamatta ne kaikki vihreät maistuvat hyvältä runsaassa öljyssä ja valkosipulissa paistettuina. Myös täkäläinen varsiselleri.

Kauppahallin vihannekset ovat pulleita, värikkäitä ja kiiltäviä. Mutta mietin johtuuko niiden säilyvyys formaldehydistä, jota kuulemma ainakin kaaleihin on kotikaupungissani ruiskuteteltu. Ja katselen täkäläisten hieman piikkisten kurkkujen päissä näkyviä keltaisten kukkien jäämiä, jotka kuulemma saadaan kemikaaleilla kasvamaan vielä poimimisen jälkeen, jotta vanhatkin kurkut näyttäisivät vastapoimituilta.

Vaikka tuoreen tofun myyntitiskiä ei näy, kuten monissa muissa kauppahalleissa, päätän palata tänne pian ostoksille. Tuskin ne kalliimpien kauppojen muoviin pakatut vihannekset sen myrkyttömämpiä ovat. Ja tällainen väliaikainen asuminen Kiinassa on vain länsimaisen ihmisen pieni retki itsensä myrkyttämiseen.

Kun pyöräilen kohti kotia, ohitse ajelee vanha mies pieni ruskea villakoira pyöränsä korissa. Pekingin suosituin koira. Eläinkauppojen suosituin koirarotu. Villakoira katselee maisemia rauhallisena. Useimpia koiria ulkoilutetaan täällä ilman remmiä. Minusta tuntuu, että mitä suurempi kaupunki maailmassa on kyseessä, sitä suurempi osa koirista kulkee emäntiensä ja isäntiensä mukana aivan vapaana.

Itse katselen kylteistä riisuttuja ja nauhoilla ympäröityjä japanilais-omisteisia liikkeitä. Myös thaimaalainen ravintola on sonnustautunut suurin Kiinan lipuin. Mietin eikö paikan pitäjä luota ihmisten maantieteelliseen tietämykseen.

Poikkean talomme vieressä olevaan piskuiseen ruokakauppaan. Se on auki 24 tuntia vuorokaudessa, joka päivä. Tiirailen cokiksella, vitamiinijuomilla ja erilaisilla ulkomaisilla oluilla täytettyä kylmäkaappia. Poimin pari pulloa kiinalaista makeuttamatonta teejuomaa ja pinon paikallisia suklaasoijajuoma-tetroja ja lastaan ne myyjän eteen tiskille. Minua hymyilyttää ja niin hymyilyttää häntäkin. Valkotukan kiinalaisostokset.

Illalla menemme testaamaan kaupunkiin avatun uuden fiinin kasvisravintolan. Ja sen jälkeen paikalliseen baariin, jossa soittaa tänään jostain kumman syystä suomalainen Jytäpötkö-dj. Öinen pyörämatka matalien hutong-katujen läpi on eräs parhaita Peking-elämyksiä. Etenkin näin syyskuussa. Kun yölläkin on vielä lämmin.

Ankanveritofua vai home-style doufua – ruokakulttuuriin tutustumisen iloa Pekingissä

Vastaa

En saanut lauantaiyönä unta ja aloin laskea lampaiden sijaan monessako kasvisravintolassa olen vieraillut Pekingissä. Päädyin lukuun kuusitoista.

Kaksi näistä ruokapaikoista on jo sulkenut ovensa, mutta toisaalta listallani on jo jonkin aikaa ollut kaksi uutta testattavaa kohdetta. Siis kaksi erityisen kiinnostavaa paikkaa, joiden tarkan sijainnin tiedän. Happy Cow –ravintolasivuston mukaan kokeiltavia kohteita on jäljellä vielä lähes neljäkymmentä.

Käymistäni kasvisravintoloista suosittelisin yhtä lukuun ottamatta jokaista. Pekingin Kasvitieteellisen puutarhan keskeltä löytyvä buddhalainen ravintola on sekä kalleimpia ravintoloita, jossa olen Kiinassa käynyt, että kielteisessä mielessä erikoisimpia makuelämyksiä tarjonnut paikka. Mutta senkin kohdalla pidän (ehkä) mahdollisena, että valitsimme vain aivan väärät annokset.

Sitrus-munakoisoa Työläisten stadionin Lotus in Moonlight -ravintolassa.

Kiinalaiseen malliin useimpien kasvisravintoloiden ruokalistat ovat valtavia opuksia valokuvineen. Yhdenkin ravintolan listan läpi syöminen olisi aikamoinen projekti. Kasvisruokien kokeilua ei siis tässäkään mielessä tarvitse lopettaa lyhyeen.

Kasvissyöjänä olo ei Kiinassa tarkoita, että paikallinen ruokakulttuuri jäisi tutustumatta. Tiedän vain yhden etupäässä niin kutsuttua länsimaista ruokaa tarjoavan kasvisravintolan. Muiden kasviskuppiloiden menut sisältävät hyvin samankaltaisen ruokalajivalikoiman kuin paikalliset eläinten osiakin tarjoavat ravintolat: kylmiä ruokia, ”lihaisia” ja ”kalaisia” tai esimerkiksi tofua tai sieniä sisältäviä kastike- ja pataruokia, keittoja, paistettuja asioita kuten vartaita, yhden ruokalistan sivullisen verran lähinnä vihreitä vihanneksia erilaisten mausteiden (chili, valkosipuli) kanssa kypsytettyinä, eri tavoin maustettuja nuudeleita (kylmiä ja kuumia) sekä taikinaan tehtyjä asioita, kuten piiraita, leipäsiä ja nyyttejä (dumplings).

Kiinassa erilaisten lihan korvikkeiden käytöllä on hyvin pitkä historia. Eräässä vietnamilaisessa kasvisravintolassa tätä selitettiin buddhalaisten halulla tarjota lihaa syöville vierailleen näiden lempiruokia, vaikka buddhalainen ei haluakaan surmata eläimiä ruuaksi. Viimeksi lauantaina vertailinkin ruokaseurani kanssa ravintola Baihen tarjoamaa Pekingin ”ankkaa” paikallisen Pure Lotus –ravintolan samaiseen ruokalajiin.

Paistettua suikaloitua perunaa lisukkeilla.

Kasvisruokatarjonta ei kuitenkaan Kiinassa todellakaan rajoitu vain eläimellisten annosten imitointiin, vaan ruokalajien kirjo on valtava. Kasvisruuan valitseva kiinalainen ei siis joudu tyytymään muita suppeampaan annosvalikoimaan. Pienimmissäkin ravintoloissa on usein tarjolla kymmenkunta kasvisannosta. Suurimman osan aikaa syönkin muissa kuin kasvisravintoloissa.

Kiinan kielen taitoa tarvitaan kuitenkin kasvisravintoloiden ulkopuolella sen verran, että saa selitettyä, ettei annoksiinsa halua niitä usein mausteen kaltaisesti lisättyjä pikkuruisiakaan lihapaloja. Kun paikallisen ruuan kanssa on tullut todella tutuksi, osaa jo ennakoida, missä annoksissa lihapaloja todennäköisimmin luuraa, ellei pidä varaansa. Esimerkiksi muuten erinomaisia munakoisoannoksia tilatessa kannattaa tuoda lihavastaisuutensa esiin muutamallakin eri keinolla, kun taas home-style doufu on yleensä aivan oikea kasvisannos. Näin ainakin Pekingissä.

Chuanr-kojut täyttävät Pekingin, mutta varrasperinne on kuulemma kotoisin läntisestä Xinjiangin maakunnasta.

Suurin osa ruokalajeista on sellaisia, ettei Euroopassa liikkunut kiinalaisen ruuan ystävä ole niitä koskaan tavannut. Etenkin kiinalaisten kylmien alkupalojen huikeaa maailmaa näkee tarjolla hyvin harvoin Aasian ulkopuolella. Tiedän jo nyt kaipaavani Suomeen palattuani erilaisia mausteisia kurkkusuikale- ja pähkinäannoksia ja marinoituja seitan-paloja, joilla tilaukseni usein alkaa.

Sen lisäksi, että tämän päivän Peking tarjoaa hulppean kattauksen keittiöitä kaikilta maailman kolkilta, kuuluu suurkaupungin iloihin Kiinan maakuntien ruokatarjonnan testailu. Maailmalla ehkä tunnetuimman Guangdongin eli kantonilaisen keittiön sijaan Pekingissä erityisen suosittua tuntuu olevan mausteinen Sichuanin keittiö ja tällä hetkellä erityisesti eteläinen ja eksoottinen yunnanilainen ruoka. Siis tietenkin paikallisen pekingiläisen ruuan jälkeen, joka tunnetaan suolaisuudestaan ja öljyisyydestään.

Tofua yunnanilaisittain.

Läheisen maakunnan Shaanxin nuudeliruuilla on omat ravintolansa, samoin Hunanin chilisellä keittotaidolla. Mongolialaiset ja tiibetiläiset ravintolat ovat jääneet minulle vieraammiksi, sillä luonnonolosuhteet eivät ole näillä alueilla suosineet järin kasvispainotteista ruokavaliota – ja vähätkin vihannekset valmistetaan usein rasvaisten maitotuotteiden seassa. Täysin kokeilematta nämäkään keittiöt eivät toki ole jääneet, kuten ei ole uiguurien keittiökään, eli yleensä xinjiangilaisina tunnetut ravintolat. Moisista en ollut edes kuullut ennen Pekingiin muuttamista. Ja yhä edelleen monet maakuntakeittiöt ovat minulta testaamatta. Ei ole siis kiire kotiin.

Oikeastaan koko tämä blogimerkintä sai päässäni alkunsa siitä, kun tajusin, miten ihanaa oli tulla takaisin Pekingiin paikallisen ruuan pariin. Vaikka Suomen kesääni luonnehti vahvasti herkuttelu, teki Pekingin paluusta osin niin miellyttävän nimenomaan pääsy takaisin paikallisiin ravintolapöytiin. Kiinalaisen ruuan ohella monen muunkin maan keittiöstä saa nauttia täällä maukkaammassa versiossa kuin Suomessa.

Kiinalainen ateria.

Ennen kaikkea ehdin kuitenkin Suomessa ikävöidä kiinalaisen ruuan maailmaa ja tapaa tilata pöytä täyteen erilaisia makuja. Ensimmäisenä iltana suuntasimme kotimme viereen avautuneeseen sichuanilaiseen ravintolaan. Valikoimme listalta sopivan määrän erilaisia kasvisruokia, tai sellaisilta vaikuttavia. Toimme onneksi halumme syödä vain kasvisruokaa julki tarpeeksi ymmärrettävällä kiinalla, sillä tarjoilija ilmoitti heti suurimman osan luettelemistamme annoksista sisältävän lihaa jossain muodossa. Ketjuravintolan ollessa kyseessä ei keittiöstä löytynyt myöskään joustoa valmistaa niitä lihatta.

Yhdessä täysin englannin kieltä taitamattoman mutta sydämellisen ja huolellisen tarjoilijapojan kanssa etsiskelimme listalta mahdollisia sopivia annoksia. Kun näidenkin tilausta seurasi keittiöstä jokaiselle Kiinassa asuvalle tuttu viesti ”mei you”, ”ei oo”, olisimme vielä vuosi sitten hylänneet haasteen mahdottomana ja kävelleet ulos.

Hymyjen ja molemminpuolisen kielitaidottomuuden pahoittelun myötä listalta (ja myös keittiöstä) vihdoin löytyi kuin löytyikin useita kasvisannoksia. Lopulta edessäni oli ruohosipulin kanssa tarjottuja marinoituja saksanpähkinöitä, chiliöljyn ja korianterin maustamia kylmiä nuudeleita, tuntemattomaksi jäänyttä vihreää lehtivihannesta reilun valkosipulin kanssa haudutettuna, mainioita grillattuja sieniä ja inkiväärillä silattuja maustetumpia nuudeleita. Kaikki oli erinomaista. Eikä mikään sisältänyt lopulta pieniäkään eläinten hippusia.

Sanlitun

Yleensä ruokailu ei täällä aiheuta näin vakavaa ilmettä.

Koko tällainen ruokailukokemus on kovin erilainen kuin silloin, kun mahaan mätetään esimerkiksi iso annos pastaa yhdellä ja samalla kastikkeella (mikä sekin on kyllä usein sangen makoisa ateria).

Monestakin syystä on siis Pekingissä asuvana vaikea reagoida lausahdukseen ”eikös se kiinalainen ruoka ole aika kauheaa”. Tästä keskustelusta ja sen tuottaneesta kiinnostavasta kohtaamisesta Suomen kesässä lisää ensi blogimerkinnässä.

Kiinasta Suomeen ja takaisin

Vastaa

Palasin Suomesta Pekingiin viikko sitten. Jälleennäkeminen Pekingin kanssa tuntui jopa paremmalta kuin olin odottanut. Suomalaiset hihittelivät puheilleni palaamisesta ”kotiin Pekingiin”, mutta koti tämä paikka tällä hetkellä minulle todella on. Vaikka kamppailenkin yhä erittäin puutteellisen kielitaidon kanssa ja joudun välillä ihmettelemään aika lailla arjen asioiden sujumista.

Piipahdin Suomessa viiden viikon verran. Edellisen kerran olin tallannut kotimaani kamaraa vuosi ja kolme kuukautta aiemmin. Lomaa edeltävästä ajasta muodostui siis pisin aika, jonka olen Suomen ulkopuolella yhtäjaksoisesti viettänyt, kun vaihto-oppilasvuosikin kesti aikanaan vain sen vajaan vuoden.

Laskeutuminen Helsinki-Vantaalle ja huristelu kohti pääkaupungin keskustaa tarjosi juuri niin vähän yllätyksiä kuin yleensä aina pitkän reissun jälkeen. Kun itselle on tapahtunut niin paljon, kuinka oma kotipaikka voikin säilyä niin täydellisen muuttumattomana, on varmasti ajatus, joka monen reissusta palaajan mieleen hiipii.

Jos kyse olisi vain lapsuuden samanlaisena säilyvästä idyllistä, tunnelma olisi varmaankin rauhoittava ja suloinen. Minulle kotimaa merkitsee kuitenkin aina myös kaiken elämään sisältyneen suorittamisen, velvoitteiden ja muiden menneisyyden painolastien hyökymistä päälle. Se tummentaa kesäauringossa keltaisina hehkuvia Helsingin kerrostalojakin, puhumattakaan hetkistä, jolloin Helsinkiin palaa talvipäivän tahmean harmaassa rännässä.

Mutta yli vuoden Itä-Aasian kokemuksen jälkeen Helsinki myös näytti toisenlaiselta kuin ennen, ainakin muutamien päivien ajan. Ihmiset tuntuivat kerrassaan valtavilta ja kovin valkoisilta. Varsinkin miehet olivat kuin vastaan vyöryviä lihamuureja. Vaaleanpunaisia ja hymyttömiä. (Kaikella rakkaudella suloisia suomalaisia miehiä kohtaan. Muutenkin havaintoni painottuminen miehiin taitaa johtua lähinnä siitä, että minä nyt vain taidan huomioida heitä naisia enemmän kaupungilla kulkiessani.)

Olin huomaamattani sopeutunut aikanaan melko pikkuisilta tuntuneisiin kiinalaisiin (ja korealaisiin ja vietnamilaisiin) ja siihen, että olin yli vuoden ajan ollut kaupungilla kulkiessani aivan keskimittainen. Kiinalaisten hymyileväisyydestä olen muistanut nauttia koko ajan, mutta silti suomalainen kivikasvoisuus aina tauon jälkeen kohdattuna häkellyttää.

Ensimmäisenä aamuna ulos lähtiessäni hätkähdin ajatuksissani sitä, että autosta nouseva nainen puhui suomea. ”Hei täällä on joku suomalainen!”, sanoivat aivoni. Ja ymmärsivät heti perään, että niitä suomalaisia on nyt ympärillä aika monta.

Vessassa sain itseni kiinni hetken harkinnasta saako tässä paikassa laittaa vessapaperia pönttöön vai ei. Äitipuoleni pilkkoessa ensimmäisenä mökkiaamuna kurkkua pöytään huomasin mieleeni hiipineen ihmetyksen siitä, miksi hän ei ole kuorinut kurkkua ennen sen paloittelua. Ajatuksen tullessa tietoiseksi tajusin sen kuuluvan väärään maahan. Illalla kylppärissä huomasin ajatelleeni, etten voi jättää meikkilaukkuani auki lattialle, koska siihen voi yöllä mönkiä torakka. No ei voi. Suomi-asetukset käynnistyivät aivoissani hienoisella viiveellä.

Pekingiin paluu on puolestaan tarkoittanut Kiina-asetusten asettamista takaisin paikoilleen. Eilen olin ensimmäistä kertaa liikkeellä niin, että kesä-Pekingin kaikki varusteet löytyivät laukustani: nenäliinapakkaus (yleisissä vessoissa ei ole yleensä paperia), viuhka (muuten joutuu kulkemaan aamusta iltaan hikisin kasvoin), kopio passista, viisumista ja asuinpaikkarekisteriotteeesta, paikallinen joukkoliikennekortti, käsidesi (julkisissa vessoissa ei ole aina edes lavuaaria) ja postilaatikon avain.

Kun Suomessa tunnuttiin muutama päivä ennen lähtöäni jo siirrytyn syksyyn (vaikka olin säätilastojen avulla ajoittanut reissuni kesän tilastollisesti lämpimimmille viikoille), oli Pekingissä edessä paluu kostean kuumaan kesähelteeseen, joka jatkuu vielä pitkään. Ja minulle se sopii. Olen onnellinen, kun ihoni on onnellinen pehmeässä lämmössä aamusta iltaan.

Suomen reissulleni olin etukäteen suunnitellut sisältöä etupäässä vain sen suhteen, mitä kaikkea minun oli tarpeen hankkia loppua Kiinan aikaa varten. Lista sisälsi kosmetiikan ja apteekkitavaran ohella lähinnä erittäin pitkän listan erilaisia kirjoja ja muita paperitarvikkeita. Näin olisi varmaan tapahtunut muutenkin, mutta alkanut (tai lopultakin siis jatkuva) väitöskirjatyö vaati mojovan paperi- ja kirjapinon raahaamista Kiinan kamaralle.

Suunnittelematon Suomen reissu tarjosi lopulta sarjatulituksena täydellisiä Suomen kesän kokemuksia: kuulaita kesäiltoja savusanan edustalla, koirat sallivia Helsingin kesäterasseja, vielä tavallista parempaa kesäteatteria (Quo Vadis Volter Kilpi –päivillä Kustavissa), lukuisia uintiretkiä, näytteen Helsingin elävöityneestä kaupunki- ja katukulttuurista Kallio Block Partyn muodossa, aurinkoista hääjuhlintaa, jäätelönostoreissuja pieniin viileisiin kyläkauppoihin, loputtomasti herneitä ja mansikoita, mattojen pesun katselua koira seurana Helsingin rannoilla, ystävien uusien vauvojen ja ystävien itsensä tapaamista, Suomen kesän ruumiillistumisen mökkikunnan kalastusseuran kesäjuhlassa, souturetken koiran kera, Riihigalleria-visiitin Heikki Willamon upeassa Viimeiset vieraat -näyttelyssä, pyöräilyn heinän tuoksussa mökkitietä pitkin postilaatikolle, metsämansikoiden ja mustikoiden poimimista, merenrantavedessä telmiviä lapsia, Kääntöpöydän kaupunkipuutarhaherkuista koostuvan brunssin vanhan ystävän kanssa, bussimatkan myöhäisiltaisessa maisemassa läpi eteläisen Suomen, tuoretta rieskaa ja Kustavin savipajan historian ensimmäiset vegaaniset munkit (joita söin sitten kerralla useamman – olivat kuulemma vähintään yhtä hyviä kuin lehmänmaidolliset versiot), yllättäviä kohtaamisia ystävien kanssa kesä-Helsingissä, pysähtymisen mökkimatkalla niin ABC-asemalla kuin hieman perinteisemmällä ja viihtyisämmällä pysäkillä eli Kallenaution kestikievarissa, hevoshieronnan opettelua, laukkaa metsätiellä, lopulta nähdyn riemastuttavan ja raastavan Kovasikajuttu-elokuvan, aamukahvin lippakioskilla ja uusien kahvila- ja ravintolakokemusten hankkimista. Ja lukuisia muita kesähetkiä, jollaisten tähden Suomesta ei loputtoman kauan malta olla poissa.

Uutta hyvää Helsinkiä

Aivan kaikki ei Helsingissäkään siis ollut säilynyt muuttumattomana. Ehdin reissuni aikana testata seuraavia uusia paikkoja:

–       Hiljaisuuden kappeli. Ateistikin viihtyi tässä kiinnostavassa ja rauhoittavassa rakennuksessa keskellä Kampin hulinaa. Hieno lisä kotikaupunkiini.

–       Musiikkitalon terassi. Itse talo on mielestäni edelleen arkkitehtuuriltaan sekä sisältä että ulkoa melkoisen ankea, toisin kuin viereinen iki-ihana Kiasma. Enkä tule koskaan antamaan anteeksi makasiinien purkamista. Osin purettu jäljelle jäänyt palanen on vain ja ainoastaan surullinen muisto menneestä, mutta ehkä juuri siksi paikallaan. On kuitenkin myönnettävä, että Kansalaistori tai mikä lie puistoviritelmä Musiikkitalon vieressä on siinä määrin viihtyisä, että se houkuttelee ihmisiä. Terassilta näkee siis kaupunkielämää.

–       Uusi vegaaninen ravintola Veganissimo. Bistro Artesanan tilalle Kurviin avattu, Tampereelta aiemmin tuttu Veganissimo on välttämätön lisä kaupungin ravintolatarjontaan.

–       Kallion Salpimienta ei ole uusi ravintola, mutta nykyisin tämä korttelibaari-pizzeria tarjoaa vegepizzavaihtoehtoja vegaanijuustolla! Helsinki muuttui kertaheitolla paljon paremmaksi kaupungiksi!

–       Helsingin Yliopiston uudesta pääkirjastosta kuljeskelin vain ohi, mutta olen myönteisesti vaikuttunut sen ulkonäöstä ja siitä, kuinka hyvin rakennus istuu paikalleen. Vau!

–       Kaivopuiston ulkobaari Mattolaituri oli ehkä hivenen liian keikistelevä makuuni, mutta maisemiltaan harva helsinkiläispaikka tätä päihittää.

–       Toiseen uuteen vegaaniseen ravintolaan, Albertinkadun Hodaihin, pyrin sisään yhtenä päivänä, mutta ravintola vietti silloin kesälomaa. En siis päässyt testaamaan ruokia, mutta toivon silti, että tämä huomaamaton pieni ravintola eläisi paluuseeni asti. Sen myötä minulla olisi vegaaninen ravintola sekä kodin että työpaikan vieressä.

Nimittäin työpaikkani Animalia muutti kesän aikana uusiin tiloihin Kurviin. Tuossa paikassa vieraileminen oli yksi kesän parhaita kokemuksia, tila on nimittäin suunniteltu ja laitettu todella kivaksi (vaikka viimeistely lienee yhä hieman kesken)! Nyt Animalialla on kunnon puoti, jossa poiketa. Suuntaa siis Suvilahdenkadulle, kun liikut Sörnäisissä päin!

Helsingin uuden ylpeyden, pyöräreitti Baanan, kokeilua lykkäsin paluuseemme. Silloin Baana jatkuu jo toivottavasti Munkkisaareen asti. Kodin vierusmaisemiinkaan en käynyt tutustumassa, vaikka tiedän siellä kaikenlaista tapahtuneen – kannattaa olla asioita, joita kotiinpaluulta odottaa.

Säästän tarkemmat ruokamuistelut ja –päivitykset sekä muutamat muut kesän kohokohdat seuraavaan kirjoitukseen. Yritän kirjoitella säännöllisemmin jatkossa – nyt kun joudun väitöskirjan takia joka tapauksessa paljon koneen äärellä nököttämään.

Retkellä Nallemaassa

Vastaa

Palasin Etelä-Koreasta maanantaina. Vietin 10 päivää reissaten yksin, lähinnä Soulissa, mutta myös kaakkoisrannikon suunnalla Pohangissa ja Gyeongjussa. Tarkoitus oli käydä myös tulivuorisaari Ulleung-do:lla, mutta tulin onneksi kysyneeksi menolipun lisäksi myös paluulippua. Ensimmäinen paluumahdollisuus olisi ollut toissapäivänä, keskiviikkona, eli kaksi päivää Pekingin paluulennon jälkeen. Jouduin siis katselemaan merta tällä kertaa vain rannalta.

Sekä saapuminen Souliin että paluu Pekingiin ovat saaneet minut pohtimaan jonkin kohteen ensi kertaa kokemisen tapaa. Ensimmäisten päivien aikana jokainen näkymä ja tapahtuma tuntuu muodostavan mieleen jäävän tarinan ja elämä näyttäytyy kertomuksena. Nopeasti tapahtumista kuitenkin tulee arkista usvaa, jonka tapahtumia on vaikea erottaa.

Sama pätee tuttuun paikkaan palaamiseen. Hetken aikaa kaikki aistit ovat erityisen auki. Sitten ne adaptoituvat ja samalla tarinoita syntyy vähemmän, ellei niiden havainnointiin erityisesti keskity. Vieraaseen paikkaan matkustaminen ei siis avaa silmiä vain tuolle uudelle kohteelle, vaan terästää hetkeksi katseen myös kotipaikan suhteen.

Kotipaikkana Peking todella näyttäytyi reissuni ajan. Nyt kun aikaa Suomessa olostani on kulunut jo reilusti yli vuosi, on kaipuu sinne alkanut ensi kertaa todella vaivata. Ikävöin mökkiä, luontoa, raikkautta ja ruokaa. Mutta matkan aikana hiipivä väsymys, joka saa hivenen kaipaamaan omaa sänkyä, tuttuja kuvioita ja kaiken ymmärrettävyyttä, suuntasi ajatukseni Koreasta kohti Pekingiä. Koti on Pekingissä. Arki on Pekingissä.

Matka itäiseen Koreaan oli ensimmäinen käyntini ”länsimaassa” pitkään aikaan. Kiinan rajan olen ylittänyt Suomesta lähdön jälkeen tätä ennen vain käydessäni Vietnamissa. Etelä-Koreassa vastassa oli maa, jossa on siistiä, järjestäytynyttä ja jossa teknologia on käytössä Suomeakin intensiivisemmin. Paikallisella pankkikortilla maksaessa allekirjoituksen olisi voinut tehdä kynällä ”sähköiseen kuvaruutuun”, ilman paperinpalaakaan. Nähtävyydessä napsaistut valokuvat olivat yhden hissimatkan jälkeen tarkasteltavina ostopäätöstä varten tietokoneen ruudulla.

Matkaoppaan ohjeiden mukaan päätin ostaa heti maahan saavuttuani joukkoliikennekortin, jolla voisin huristella koko reissun ajan. Metroasemalta löytyi latausautomaatteja, mutta uuden kortin ostaakseni jouduin etsiskelemään sopivaa myyntipistettä.

Saatuani sopivan kioskin silmiini marssin sisään ja kyselin metro- ja bussikortin ostomahdollisuutta. Nuori myyjätyttö nyökkäsi, nosti kätensä ja osoitti seinällä takanaan roikkuvaa valikoimaa Hello Kitty-, Totoro- ja Angry Birds –hahmoja. Katsoin häntä epäuskoisesti ja toistin, että haluaisin joukkoliikennelipun. Hän osoitti seinällä roikkuvaa Soulin paikallisliikenteen symbolia ja nyökytteli.

Mieleeni alkoi hiipiä tunne piilokamerassa olosta. Seinältä minua tarkasteli minua suloinen Rilakkuma-nallehahmo, jollaisen olen pehmoleluna ostanut Pekingistä. Osoitin tuota pientä muovista nallea. Se poimittiin seinältä, ojennettiin minulle, kerrottiin hinta ja sanottiin, että lataus tapahtuu automaatista asemalla.

Otin pikkuruisen nallen käteeni ja lähdin raahaamaan matkalaukkuani kohti latausautomaattia. Hetkellä, jolla kone kehotti minua asettamaan lippuni latausalustalle, ja työnsin pienen nallen latauslaitteeseen, olin aivan varma, että jostain suunnasta kajahtaa ilmoille ”Smile, you’re on Candid Camera”. Ja pian olen yleisen pilkanteon kohde luultuani, että Etelä-Koreassa metromatkan voi maksaa pienellä nallella.

Kone kuitenkin raksutteli normaaliin malliin ja ilmoitti latauksen onnistuneen. Niinpä suuntasin nalle tassussa kohti metron porttia. Helpotuksekseni näin erään pienen pojan maksavan myös matkansa jollain lelun näköisellä. Mutta aikuiset ihmiset vyöryivät ohitseni normaalin näköiset matkakortit kädessään. Ja tämä jatkui koko matkani ajan. Nalle toimi moitteettomasti, mutta olin yksin nalleineni. En edelleenkään tiedä myytiinkö minulle jonkinlainen lasten matkakortti ja mistä syystä.

Vielä saapuessani hotellilleni oloni oli epätodellinen. Ajattelin, että kohta herään kotona Pekingissä ja selitän Harrille, että olin unessa jo Soulissa ja siellä myytiin minulle matkalipuksi pieni nalle. Harri katsoo minua naureskellen ja toteaa, että sinä olet nyt vähän ylikuvitellut tämän Etelä-Korean. Siellä toki myydään paljon söpöjä esineitä, mutta ei siellä sentään matkusteta pienillä nalleilla.

Mutta niin siellä vain matkustettiin. Ja söpöys tulvi muutenkin joka suunnasta. Piirroshahmot seikkailivat ravintoloiden seinillä ja ihmisten vaatteissa. Jokaisen tytön ja naisen kännykkää tuntui suojaavan satuhahmokuori. Oma Kiinassa itselleen korvat kasvattanut puhelimeni tuntui kovin maltilliselta tuossa joukossa. Kansallispuistossa ja keisariajan nähtävyyksissä pienet piirroshahmot suurine silmineen opastivat kävijöitä sivistyneeseen käytökseen.

Ja se näytti toimivan. Koreassa ei kiilattu, tönitty ja tuupittu. Ihmiset väistivät, kun joku otti valokuvaa. Kaikkialla oli siistiä ja näin ihmisten poimivan toisten pudottamia roskia puistosta. Yhtäkkiä vessoissa ei haissutkaan pahalta, vaan niissä oli lämmitetyt pöntöt monine tuntemattomiksi jääneine toimintoineen.

Nautin Etelä-Koreasta, joka oli sekä ihmeellinen ja outo että juuri sellainen kuin olin odottanutkin. Se on ensimmäinen maa, johon minut ovat ensisijaisesti houkutelleet elokuvat. Ohjaaja Kim Ki-dukin sellaiset. Kim Ki-dukiin en törmännyt matkallani missään, en edes mainintaan hänestä, mutta löysin sen maan, jonka tuo ohjaaja oli paljastanut. Ennen Kim Ki-dukia mielessäni ei juuri ollut kuvia Etelä-Koreasta.

Kaiken tuon keskellä minä aloin kuitenkin ihan vähän kaivata Kiinaa. Vietnamista palatessani Pekingin kadut tuntuivat muuttuneen rauhallisiksi ja väljiksi, liikenne järjestäytyneeksi ja selkeäksi. Etelä-Korean jälkeen tunnelma oli päinvastainen. Mutta silti paluu tuntui hyvältä. Meluisat kiinalaiset naurattivat, vaikka Koreassa olin vaikuttuneena kuunnellut, miten ensimmäistä kertaa yli vuoteen kuulin jonkun sanovan ”hysss”.

Kuljin aamulla tuttua tietä kuntosalille ja hymyilin lempibaarini kohdalla. Ravintolan sisäänkäyntiä ympäröivät huolelliset bambuistutukset, joihin oli ripustettu kuivumaan jonkun alusasupyykki. Kulman lounasravintolan vihannekset odottivat asvaltilla valmistamistaan ja työntekijä kuori jalkakäytävällä istuen jo toista sangollista perunoita. Tajusin, että Etelä-Koreassa kukaan ei ollut myynyt ruokaa maasta eikä valmistanut sitä kadulla.

Tunsin olevani kotona, vaikka kaikessa tässä Kiinan arkisessa eksotiikassa ei ole kyse vain paikallisista, harmittomista tavoista. Kiinassa on yhä köyhyyttä, jota Etelä-Koreassa kohtasin vain selaillessani galleriassa valokuvateosta maan menneistä vuosikymmenistä. 1970-luvun Etelä-Korea näytti tutulta. Se näytti Kiinalta. Hygienian puute sairastuttaa nykyisessä kotimaassani, enkä ymmärrä miten tilannetta ei ole saatu edistettyä vahvasta keskushallinnosta huolimatta nykyistä enempää.

Ruokaskandaaleita on muutamana paluuni jälkeisenä päivänä pulpahdellut julkisuuteen taas muutama lisää. Mutta kerrostalomme pihalle oli puhjennut matkani aikana kukkaniitty. Olin ihaillut naapuritalojen hoidettuja nurmikoita ja ihmetellyt oman pihamme ”perunamaata”, jota jotkut kyllä huolella kuokkivat. Nyt kävi ilmi, että kyseessä on liljatarha. Käydessäni buddhalaisessa kasvisravintolassa minulle ojennettiin lähtiessäni lootuksen kukkia, joiden kukkimisen aika on juuri nyt, sekä Koreassa että Kiinassa.