Kiinasta Suomeen ja takaisin

Palasin Suomesta Pekingiin viikko sitten. Jälleennäkeminen Pekingin kanssa tuntui jopa paremmalta kuin olin odottanut. Suomalaiset hihittelivät puheilleni palaamisesta ”kotiin Pekingiin”, mutta koti tämä paikka tällä hetkellä minulle todella on. Vaikka kamppailenkin yhä erittäin puutteellisen kielitaidon kanssa ja joudun välillä ihmettelemään aika lailla arjen asioiden sujumista.

Piipahdin Suomessa viiden viikon verran. Edellisen kerran olin tallannut kotimaani kamaraa vuosi ja kolme kuukautta aiemmin. Lomaa edeltävästä ajasta muodostui siis pisin aika, jonka olen Suomen ulkopuolella yhtäjaksoisesti viettänyt, kun vaihto-oppilasvuosikin kesti aikanaan vain sen vajaan vuoden.

Laskeutuminen Helsinki-Vantaalle ja huristelu kohti pääkaupungin keskustaa tarjosi juuri niin vähän yllätyksiä kuin yleensä aina pitkän reissun jälkeen. Kun itselle on tapahtunut niin paljon, kuinka oma kotipaikka voikin säilyä niin täydellisen muuttumattomana, on varmasti ajatus, joka monen reissusta palaajan mieleen hiipii.

Jos kyse olisi vain lapsuuden samanlaisena säilyvästä idyllistä, tunnelma olisi varmaankin rauhoittava ja suloinen. Minulle kotimaa merkitsee kuitenkin aina myös kaiken elämään sisältyneen suorittamisen, velvoitteiden ja muiden menneisyyden painolastien hyökymistä päälle. Se tummentaa kesäauringossa keltaisina hehkuvia Helsingin kerrostalojakin, puhumattakaan hetkistä, jolloin Helsinkiin palaa talvipäivän tahmean harmaassa rännässä.

Mutta yli vuoden Itä-Aasian kokemuksen jälkeen Helsinki myös näytti toisenlaiselta kuin ennen, ainakin muutamien päivien ajan. Ihmiset tuntuivat kerrassaan valtavilta ja kovin valkoisilta. Varsinkin miehet olivat kuin vastaan vyöryviä lihamuureja. Vaaleanpunaisia ja hymyttömiä. (Kaikella rakkaudella suloisia suomalaisia miehiä kohtaan. Muutenkin havaintoni painottuminen miehiin taitaa johtua lähinnä siitä, että minä nyt vain taidan huomioida heitä naisia enemmän kaupungilla kulkiessani.)

Olin huomaamattani sopeutunut aikanaan melko pikkuisilta tuntuneisiin kiinalaisiin (ja korealaisiin ja vietnamilaisiin) ja siihen, että olin yli vuoden ajan ollut kaupungilla kulkiessani aivan keskimittainen. Kiinalaisten hymyileväisyydestä olen muistanut nauttia koko ajan, mutta silti suomalainen kivikasvoisuus aina tauon jälkeen kohdattuna häkellyttää.

Ensimmäisenä aamuna ulos lähtiessäni hätkähdin ajatuksissani sitä, että autosta nouseva nainen puhui suomea. ”Hei täällä on joku suomalainen!”, sanoivat aivoni. Ja ymmärsivät heti perään, että niitä suomalaisia on nyt ympärillä aika monta.

Vessassa sain itseni kiinni hetken harkinnasta saako tässä paikassa laittaa vessapaperia pönttöön vai ei. Äitipuoleni pilkkoessa ensimmäisenä mökkiaamuna kurkkua pöytään huomasin mieleeni hiipineen ihmetyksen siitä, miksi hän ei ole kuorinut kurkkua ennen sen paloittelua. Ajatuksen tullessa tietoiseksi tajusin sen kuuluvan väärään maahan. Illalla kylppärissä huomasin ajatelleeni, etten voi jättää meikkilaukkuani auki lattialle, koska siihen voi yöllä mönkiä torakka. No ei voi. Suomi-asetukset käynnistyivät aivoissani hienoisella viiveellä.

Pekingiin paluu on puolestaan tarkoittanut Kiina-asetusten asettamista takaisin paikoilleen. Eilen olin ensimmäistä kertaa liikkeellä niin, että kesä-Pekingin kaikki varusteet löytyivät laukustani: nenäliinapakkaus (yleisissä vessoissa ei ole yleensä paperia), viuhka (muuten joutuu kulkemaan aamusta iltaan hikisin kasvoin), kopio passista, viisumista ja asuinpaikkarekisteriotteeesta, paikallinen joukkoliikennekortti, käsidesi (julkisissa vessoissa ei ole aina edes lavuaaria) ja postilaatikon avain.

Kun Suomessa tunnuttiin muutama päivä ennen lähtöäni jo siirrytyn syksyyn (vaikka olin säätilastojen avulla ajoittanut reissuni kesän tilastollisesti lämpimimmille viikoille), oli Pekingissä edessä paluu kostean kuumaan kesähelteeseen, joka jatkuu vielä pitkään. Ja minulle se sopii. Olen onnellinen, kun ihoni on onnellinen pehmeässä lämmössä aamusta iltaan.

Suomen reissulleni olin etukäteen suunnitellut sisältöä etupäässä vain sen suhteen, mitä kaikkea minun oli tarpeen hankkia loppua Kiinan aikaa varten. Lista sisälsi kosmetiikan ja apteekkitavaran ohella lähinnä erittäin pitkän listan erilaisia kirjoja ja muita paperitarvikkeita. Näin olisi varmaan tapahtunut muutenkin, mutta alkanut (tai lopultakin siis jatkuva) väitöskirjatyö vaati mojovan paperi- ja kirjapinon raahaamista Kiinan kamaralle.

Suunnittelematon Suomen reissu tarjosi lopulta sarjatulituksena täydellisiä Suomen kesän kokemuksia: kuulaita kesäiltoja savusanan edustalla, koirat sallivia Helsingin kesäterasseja, vielä tavallista parempaa kesäteatteria (Quo Vadis Volter Kilpi –päivillä Kustavissa), lukuisia uintiretkiä, näytteen Helsingin elävöityneestä kaupunki- ja katukulttuurista Kallio Block Partyn muodossa, aurinkoista hääjuhlintaa, jäätelönostoreissuja pieniin viileisiin kyläkauppoihin, loputtomasti herneitä ja mansikoita, mattojen pesun katselua koira seurana Helsingin rannoilla, ystävien uusien vauvojen ja ystävien itsensä tapaamista, Suomen kesän ruumiillistumisen mökkikunnan kalastusseuran kesäjuhlassa, souturetken koiran kera, Riihigalleria-visiitin Heikki Willamon upeassa Viimeiset vieraat -näyttelyssä, pyöräilyn heinän tuoksussa mökkitietä pitkin postilaatikolle, metsämansikoiden ja mustikoiden poimimista, merenrantavedessä telmiviä lapsia, Kääntöpöydän kaupunkipuutarhaherkuista koostuvan brunssin vanhan ystävän kanssa, bussimatkan myöhäisiltaisessa maisemassa läpi eteläisen Suomen, tuoretta rieskaa ja Kustavin savipajan historian ensimmäiset vegaaniset munkit (joita söin sitten kerralla useamman – olivat kuulemma vähintään yhtä hyviä kuin lehmänmaidolliset versiot), yllättäviä kohtaamisia ystävien kanssa kesä-Helsingissä, pysähtymisen mökkimatkalla niin ABC-asemalla kuin hieman perinteisemmällä ja viihtyisämmällä pysäkillä eli Kallenaution kestikievarissa, hevoshieronnan opettelua, laukkaa metsätiellä, lopulta nähdyn riemastuttavan ja raastavan Kovasikajuttu-elokuvan, aamukahvin lippakioskilla ja uusien kahvila- ja ravintolakokemusten hankkimista. Ja lukuisia muita kesähetkiä, jollaisten tähden Suomesta ei loputtoman kauan malta olla poissa.

Uutta hyvää Helsinkiä

Aivan kaikki ei Helsingissäkään siis ollut säilynyt muuttumattomana. Ehdin reissuni aikana testata seuraavia uusia paikkoja:

–       Hiljaisuuden kappeli. Ateistikin viihtyi tässä kiinnostavassa ja rauhoittavassa rakennuksessa keskellä Kampin hulinaa. Hieno lisä kotikaupunkiini.

–       Musiikkitalon terassi. Itse talo on mielestäni edelleen arkkitehtuuriltaan sekä sisältä että ulkoa melkoisen ankea, toisin kuin viereinen iki-ihana Kiasma. Enkä tule koskaan antamaan anteeksi makasiinien purkamista. Osin purettu jäljelle jäänyt palanen on vain ja ainoastaan surullinen muisto menneestä, mutta ehkä juuri siksi paikallaan. On kuitenkin myönnettävä, että Kansalaistori tai mikä lie puistoviritelmä Musiikkitalon vieressä on siinä määrin viihtyisä, että se houkuttelee ihmisiä. Terassilta näkee siis kaupunkielämää.

–       Uusi vegaaninen ravintola Veganissimo. Bistro Artesanan tilalle Kurviin avattu, Tampereelta aiemmin tuttu Veganissimo on välttämätön lisä kaupungin ravintolatarjontaan.

–       Kallion Salpimienta ei ole uusi ravintola, mutta nykyisin tämä korttelibaari-pizzeria tarjoaa vegepizzavaihtoehtoja vegaanijuustolla! Helsinki muuttui kertaheitolla paljon paremmaksi kaupungiksi!

–       Helsingin Yliopiston uudesta pääkirjastosta kuljeskelin vain ohi, mutta olen myönteisesti vaikuttunut sen ulkonäöstä ja siitä, kuinka hyvin rakennus istuu paikalleen. Vau!

–       Kaivopuiston ulkobaari Mattolaituri oli ehkä hivenen liian keikistelevä makuuni, mutta maisemiltaan harva helsinkiläispaikka tätä päihittää.

–       Toiseen uuteen vegaaniseen ravintolaan, Albertinkadun Hodaihin, pyrin sisään yhtenä päivänä, mutta ravintola vietti silloin kesälomaa. En siis päässyt testaamaan ruokia, mutta toivon silti, että tämä huomaamaton pieni ravintola eläisi paluuseeni asti. Sen myötä minulla olisi vegaaninen ravintola sekä kodin että työpaikan vieressä.

Nimittäin työpaikkani Animalia muutti kesän aikana uusiin tiloihin Kurviin. Tuossa paikassa vieraileminen oli yksi kesän parhaita kokemuksia, tila on nimittäin suunniteltu ja laitettu todella kivaksi (vaikka viimeistely lienee yhä hieman kesken)! Nyt Animalialla on kunnon puoti, jossa poiketa. Suuntaa siis Suvilahdenkadulle, kun liikut Sörnäisissä päin!

Helsingin uuden ylpeyden, pyöräreitti Baanan, kokeilua lykkäsin paluuseemme. Silloin Baana jatkuu jo toivottavasti Munkkisaareen asti. Kodin vierusmaisemiinkaan en käynyt tutustumassa, vaikka tiedän siellä kaikenlaista tapahtuneen – kannattaa olla asioita, joita kotiinpaluulta odottaa.

Säästän tarkemmat ruokamuistelut ja –päivitykset sekä muutamat muut kesän kohokohdat seuraavaan kirjoitukseen. Yritän kirjoitella säännöllisemmin jatkossa – nyt kun joudun väitöskirjan takia joka tapauksessa paljon koneen äärellä nököttämään.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s