Vastapaino julkaisi tovi sitten kirjan Me & muut eläimet – Uusi maailmanjärjestys. Kirja on juuri nyt oiva hankinta joululahjaksi joko itselle tai läheiselle, sillä koodilla JOULU kirjasta saa 16.12. asti 40 % alennusta ja ilmaisen kuljetuksen Vastapainon verkkokaupasta.

Me & muut eläimet on artikkelikokoelma, jonka tavoitteena on käsitellä uudenlaista eläinsuhdetta. Se on ensimmäisiä suomalaisia tietokirjoja, joka kertoo tutkimuksellisen taustansa olevan kriittisessä eläintutkimuksessa. Kirjan toimittajat filosofi FT Elisa Aaltola ja julkisoikeuden opettaja VTT Birgitta Wahlberg mainitsevan kirjan olevan löyhästi jatkoa Innon vuonna 2015 julkaisemalle Eläimet yhteiskunnassa -teokselle. Tällä kertaa katse on kuitenkin tulevaisuuden eläinsuhteissa, utopioissakin, sillä tarvitsemme aina vision paremmasta, jota tavoittelemme.

Artikkelit, joista lähes kaikki on vertaisarvioitu, on jaettu kuuden pääteeman alle: historia, kasvatus, taiteet, kieli, laki ja oikeus sekä yhteiskunta ja asenteet. Historiaosuuden aloittavat Otto Latva ja Heta Lähdesmäki johdattelevat artikkelissaan uudenlaiseen eläinhistoriaan, jossa eläinten näkökulma ja toimijuus huomioidaan. Eläinten ja ihmisten välisen historiallisen suhteen ymmärrys on edellytys nykyisten toimintatapojen muutokselle, Latva ja Lähdesmäki kirjoittavat eläinhistorian merkityksestä.

Folkloristi, antiikintutkija Liisa Kaski kertoo artikkelissaan, että jokseenkin jokaiselta antiikin vuosisadalta löytyy ajattelija, joka pyrki huomioimaan myös muunlajisten mielen ja arvon. Tästä huolimatta juuri antiikin aikana piirrettiin se maailmankuva, joka vieläkin ruokkii uskomusta ihmisen erillisyydestä muiden elävien joukossa. Miksi eläinmyönteiset ajattelijat hävisivät kulttuurisen kamppailun toisenlajisten arvosta, kysyy Kaski artikkelissaan. Hän myös kertoo näistä historian hämäriin unohtuneista hahmoista, kuten Rooman valtakunnan itäosissa suurin piirtein Jeesuksen ristiinnaulitsemisen aikoihin eläneestä, kiertelevästä opettajasta Apollonios Tyanalaisesta, joka oli kreikkalaisen maailman ensimmäinen tunnettu vegaani. Tyanalainen kieltäytyi eläinuhrin ja lihansyönnin ohella myös villan käytöstä.

Teologian maisteri Limppu Witick lähtee tekstissään liikkeelle Raamatun sanoista ”kunnon ihminen muistaa karjansa tarpeet, jumalaton ei sääliä tunne” (Sananl. 12:10). Hänen lukunsa unelmoi tulevaisuuden kirkosta, joka tunnustaa eläinten hengellisen arvon ja on valmis puolustamaan kaikkein vähäisimpiä.

Kasvatusosion aloittaa yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Marianna Koljosen artikkeli lastenkirjallisuuden muuttuvista eläin- ja maatilakuvauksista ja kaukana siintävästä Vegitopiasta, vegaanisesta idyllistä. Lastenkirjallisuus on lajina avoin uusille vaikutteille. Sen tehtäväksi on määritelty yhtäältä lapsen oman todellisuuden peilaaminen ja toisaalta näkymien avaaminen toisiin todellisuuksiin, Koljonen kirjoittaa. Ei ole ihme, että lastenkirjoissa kuvataan jo toisenlaisia maailmoja, joissa tuotantoeläimet kuvataan tuntevina toimijoina eivätkä sen paremmin lapset kuin kukaan mukaan syö heitä.

AniMate-hankkeessa työskentelevä tohtorikoulutettava Maria Helena Saari kirjoittaa artikkelissaan tavoista, joilla koulujärjestelmä voitaisiin rakentaa eläinten itseisarvon tunnustavaksi ja eettisiin eläinsuhteisiin kasvattavaksi kriittisen eläinpedagogiikan ja humaanikasvatuksen avulla. Luku käsittelee myös lapsille tällä hetkellä tarjolla olevien eläinrepresentaatioiden kielteisiä vaikutuksia esimerkiksi ympäristönsuojelullisille tavoitteille ja ymmärrykselle ruuantuotannosta.

Taiteiden osuudessa kirjallisuudentutkija Helinä Ääri jäljittää suomalaisen kaunokirjallisuuden mainintoja tuoreesta tehoeläintuotannon tekeleestä, broilerista. Broileri on eläin, joka esiintyy kirjallisuudessa lähes aina kuolleena. Kuvataiteilija ja taidehistorioitsija Outimaija Hakala puolestaan pohtii eläimen välineellisyyden ja yksilöarvon ristiriitaa kuvataiteessa. Hän analysoi taidetta sekä eläinten hyväksikäyttäjänä että mahdollisena eläinkäsitystemme kyseenalaistajana ja uudenlaisen eläinsuhteen herättelijänä.

Kielen merkitykseen mennään vielä syvemmälle seuraavassa osiossa, jonka aluksi kotimaisen kirjallisuuden tutkija Elli Lehikoinen tarkastelee eläintuotantoa ja nisäkkäiden lisääntymistä käsitteleviä tekstejä. Hän kirjoittaa niissä esiintyvistä ihmisen ja muiden nisäkkäiden lisääntymisprosessien yhteneväisyyden kokemuksista. Lisääntymisprosessi ikään kuin palauttaa ihmisen ’eläimellisyytensä’ äärelle. Ruumiillinen empatia toista lisääntyvää nisäkästä kohtaan saa meidät tarkastelemaan esimerkiksi tuotantoeläintä uudesta näkökulmasta. Väitöskirjatutkija Tiina Ollila puolestaan analysoi tekstissään tapoja, jolla puhumme kuolemasta ja teurastamisesta. Jos haluamme päästä irti lajisyrjinnästä, meidän on kehitettävä sellaista kieltä, joka luo edellytykset toisten lajien elämän kunnioittamiseen.

Lain ja oikeuden osuuden avaa Birgitta Wahlbergin artikkeli, jossa hän kuvaa, miten perusoikeuksista säätäminen on toiminut yhteiskunnan normatiivisena vastauksena sorron ja hyväksikäytön lopettamiseksi. Jo eläinten perusoikeuksista keskustelu haastaa perinteisiä ajattelumalleja, Wahlberg toteaa, mutta niiden toteuttaminen muuttaisi väistämättä eläinten asemaa kohti ihmisten ja muiden lajien kunnioittavaa yhteiseloa.

Rikos- ja prosessioikeuden yliopistonlehtori Tarja Koskela pohtii tapoja mahdollistaa eläinten edustaminen oikeudenkäynneissä. Suomessa voitaisiin (jo lopetetun) Zurichin kantonin mallin mukaisesti säätää eläinten puhevallan käyttäminen oikeusprosesseissa tietyn yksityisen tahon tehtäväksi. Modernit oikeusjärjestelmät perustuvat tiettyihin eettisiin olettamuksiin, jotka muuttuvat yleisesti hyväksyttyjen arvojen mukana, Koskela kirjoittaa. Eläimen edustaminen oikeudessa on tahtokysymys ja eläinten hyvinvointi on tutkitusti suomalaisille tärkeä arvo. Eläimen olisi ehkä aika olla muuta kuin objekti ja hyödyke..

Yhteiskunta ja asenteet -osuudessa sosiologi Saara Kupsala analysoi ihmisten asenteita tuotantoeläimiä kohtaan. Vaikka suuri yleisö toivoo tuotantoeläinten parempaa hyvinvointia, ovat lajisyrjivät asenteet ja -käytännöt vallitsevia. Ihmisen oikeutta käyttää muita eläimiä hyväkseen pidetään itsestään selvänä ja luonnollisena. Asenteet ovat kuitenkin ristiriitaisia. Lemmikkieläimiin – joiden hyväksikäyttöä ei sallita – liitetään enemmän emotionaalisia ja kognitiivisia kykyjä kuin tuotantoeläimiin. Ihmisten tuotantoeläinasenteet voivat kuitenkin merkittävästi muuttua, jos he ovat vuorovaikutuksessa näiden eläinten kanssa. Tällaisia kokemuksia tarjoavat esimerkiksi tuotantoeläinten turvakodit, kirjoittaa Kupsala.

Kirjan päättää Elisa Aaltolan luku, jonka aiheena ovat lihaparadoksi ja sekasyöjän akrasia. Lihaparadoksin otteessa ihminen on sekä huolissaan tuotantoeläinten hyvinvoinnista että osallistuu osaltaan lihantuotantoon, joka johtaa eläinten kärsimykseen ja kuolemaan. Eläinrakkaus ja kärsimyksen aiheuttamiseen osallistuminen aiheuttavat kognitiivista dissonanssia. Tie ulos akrasiasta – eli tilanteesta, jossa haluamme eläinten voivan hyvin, mutta tiedämme osallistuvamme kärsimykseen, vaikka voisimme valita toisin – löytyy yhteiskuntakriittisestä ristiriitojen paljastamisesta ja instituutioidemme moraalisesta uudelleen tarkastelusta. Osana eläinsuhteemme kriittistä arviointia meidän on etsittävä tapoja kertoa eläimiä ja suhdettamme muihin eläimiin toisin.