Aihearkisto: Salla

Hongkong – Peking

Olen asunut aiemmin Pekingissä, nyt Hongkongissa, eli siis yhden maan kahdessa järjestelmässä. Tällä hetkellä kohteeni on helpompi, länsimaisempi, englanninkielisempi, lämpimämpi, avoimempi, vapaampi ja niin edelleen. Ihmismieli on kuitenkin sellainen, että kaipaan monia asioita Pekingistä, tai ainakin vähän haikuilen niiden perään. Ikävöin myös itse Pekingiä.

DSC_3226

Koska virallisesti täällä asiat ovat paremmin kuin siellä, olen joutunut miettimään, miten nämä kaipaukseni muotoilen. Joskus myöhemmin kirjoitan enemmän niistä raskaista asioista, kuten rasismista mannerkiinalaisia kohtaan. Ja myöhemmin kirjoitan myös Hongkongin aseman muuttumiseen liittyvistä rankoistakin asioista. Koska suurin osa kirjoituksistani tullee kuitenkin keskittymään kaikenlaiseen ihastuttavaan, mitä täältä Hong Kongista löytyy, kestänette tässä välissä Pekingin parempien puolien kepeän muistelon.

Tällä kertaa kirjoitan siis vain sellaisista pienistä, arkisista asioista, joihin sopeutuvainen ihmismieli kiintyy. Lupaan kirjoittaa asiasta uudelleen, kun olen käväissyt Pekingissä. Edellisestä käynnistäni vanhassa kotikaupungissa (2011-2013) on nimittäin jo lähes kaksi ja puoli vuotta aikaa. Pekingin muutosnopeuden huomioiden se on huomattavan pitkä aika.

DSC_3203

Yleisen Peking-kaipuuni olen osannut muotoilla vasta seuraavan lauseen muotoon: Peking on runollisempi kaupunki kuin Hong Kong. Mutta mitä ovat ne konkreettiset asiat, joita ikävöin?

  • Pekingissä oli paremmat puistot. Kiinalainen puistokulttuuri on kiehtovaa. Täkäläisissä puistoissa monet Pekingin puistojen tärkeimmät puistoaktiviteetit on kielletty. Ensimmäisellä käynnillä Hongkongin kieltotaulut olivat hätkähdyttävää luettavaa: Ei saa lennättää leijoja, ei saa astua nurmikolle, ei saa ruokkia eläimiä, ei saa tuoda eläimiä, ei saa pelata, ei saa soittaa musiikkia. Ei sitten varmaan saa myöskään tanssia tai kuorolaulaa. En tiedä. Ehkä jossain saa. Olen silti hivenen järkyttynyt. Kiinalainen puistoelämä on tuota kaikkea ja se on hienoa. En tosin ole vieraillut hongkongilaisissa puistoissa niin laajasti, että voisin lausua tästä asiasta lopullista kantaani.

DSC_3220

  • Temppelit olivat ruuan ohella tämän ateistin ehkä eniten kaipaama yksittäinen asia Kiinassa. Rakastan kiinalaisia temppeleitä laajoine rauhallisine sisäpihoineen, joissa voi istua ja käyskennellä kaupungin jylyn ja kiireen keskellä, mutta niiltä piilossa. Täkäläisissä kaupunki- ja kylätemppeleissä ei ole suuria sisäpihoja. Ne ovat pieniä huoneita alttareineen teiden varressa. Valtavat suitsukkeet ovat esteettisiä ja eksoottisia, mutta niin vahvoja pieniin sisätiloihin, että temppelissä ei voi olla kovin kauaa kerrallaan. Suuret maalaismaisempien maisemien temppelit tosin vielä odottavat vierailuani. Mutta nyt minulla ei siis ole tunnelmointitemppeliä kävelyetäisyydellä.
  • Pekingissä kaikkialla – kioskeissakin – myydään erilaisia pitkään säilyviä suolaisia puolikuivattuja napostelutuotteita. Minua eivät liha- ja kalapalat niin puhuttele, mutta erilaiset kuivatut tofupalat olivat erinomaista retkievästä. Kaipaan siis Pekingin raksuja. Sipseissäkin oli jännempiä makuja. Kuten kurkku. Ja sichuaninpippuri.

DSC_3224

  • Noh, tässä en voi moittia Hongkongia, koska en ole vielä ehtinyt suunnistaa paikallisiin taidekortteleihin. Mutta Pekingin laitamilla sijaitsevaa Caochangdin taidealueen ja lähiön yhdistelmää kaipaan syvästi. Kaupallisempi 798 oli sekin oivallinen paikka viettää aikaa. Ylipäätään taide tunki Pekingissä enemmän esiin kuin täällä Hongkongissa.
  • Hutongien, eli vanhojen yksikerroksisten asuinalueiden tunnelma on ainutlaatuinen. Niissä on mukava vain kuljeskella tunnelmoimassa, mutta illan tunteina voi suunnata niille hutong-kaduille, joille on syntynyt persoonallisia uusia ravintoloita ja baareja.
    DSC_3216
  • Hongkongin metroa kehutaan, Pekingin metroa vihataan. Minä rakastan yleensä kaikkia maailman metroja. Mutta tämän kaupungin metrosta en pidä. Se on kliininen ja tehoton. Asemilla pitää kävellä valtaisia matkoja – niissä kliinisissä tunneleissa, joissa ei ole taidetta tai metrohauskuutta, kuten katusoittajia. Pekingin metrossa saattoi ruuhka-aikoina litistyä tuntemattomien ihmisten väliin, tai katsella useiden – jopa kiinalaisittain täysien – metrojen huristavan ohi ennen kuin mahtui sisään, mutta silti se oli minulle mieluisampi kulkutapa. Ei nyt mennä siihen, että täällä on sen sijaan kaksikerroksisia ratikoita. Ja joukkoliikennelauttoja.
  • Tämä voi kuulostaa hämmentävältä, mutta ikävöin Pekingistä toisinaan väljyyttä ja tilaa. Hongkongissa äärimmäisen tiivis kaupunkirakenne todella tuntuu. Ei siellä missä minä asun, eli saarilla, mutta mantereella ja Hong Kongin saarella. Kapeilla jalkakäytävillä, korkeiden talojen ja suurten ihmismäärien joukossa on välillä vaikeaa päästä kunnolla eteenpäin. Etenkin kun tässä hektisessä kaupungissa kävellään sangen verkkaisesti, kuten muuallakin Kiinassa. Toisaalta juuri tuo tiiviys luo myös Hongkongin hurman; ainutlaatuisen tunnelman ja estetiikan. Samoin se on taannut upeiden viheralueiden säilymisen, mukaan lukien nämä saaret.

    DSC_3221

  • Paremmat ”kaupunkimenolehdet”. Hauskat pikkuiset kulttuurikeskukset. Nämä molemmat – tai siis niiden puutteet – liittynevät Hongkongin kaksikielisyyteen ja asemaan entisenä britti-imperiumin osana. Täällä englanninkielinen kulttuuri on laaja ja vanha ilmiö. Pekingissä pienen ulkomaalaisjoukon on pitänyt raivata itselleen jonkinlainen oma tila ja ulkomaalaisten määrä on alkanut kasvaa vasta kohtuullisen vähän aikaa sitten. Maahan ja kaupunkiin tutustumiseen ja siellä selviytymiseen tarvitaan siis huomattavasti enemmän tukea. Sitä on näin ollen myös tarjolla. Ilmaisia kaupungin menoista ja kuulumisista kertovia englanninkielisiä lehtiä on useita ja niitä on tarjolla ilmaiseksi pitkin kaupunkia. Hongkongissa vastaavia lehtiä on vähän. Ne ovat ankeita ja pinnallisia. Niitä on vaikea löytää ja esimerkiksi TimeOut-lehteä saa ainoastaan irtonumerona ostaen. Mikä tuntuu nihkeältä, sillä lehti on mielestäni kehnompi kuin Pekingin sisarjulkaisunsa.
  • Ne hauskat pikkuiset Pekingin kulttuurikeskukset järjestävät erilaisia kohtuuhintaisia kiinan kielen kursseja ja keskusteluklubeja, mutta ennen kaikkea muuta kiinnostavaa, kuten kokkauskursseja ja käyntejä mitä ihmeellisimpiin ja arkisimpiin kohteisiin asiantuntevien paikallisoppaiden ohella. Tämä kaikki, jotta ulkomaalaiset ymmärtäisivät vähän enemmän sitä, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Lisäksi tarjontaan kuuluu esim. indie-elokuvien ja dokumenttien näytöksiä. Ja osa tapahtumista kiinnostaa myös paikallisia, joten omaan ulkomaalaiskuplaansakaan ei tarvitse tuolla sulkeutua.                                                                  cropped-dsc_2707.jpg
  • Viimeisenä muttei vähäisimpänä: Hongkong on huikea ruokakulttuurikaupunki, josta varmasti löytää mieluisan ravintolan jokaiseen makuun. Paikallinen, eli kantonilainen ruokakulttuuri hongkongilaismaustein ei kuitenkaan vedä vertoja suolaiselle, öljyiselle ja tuliselle pohjoiskiinalaiselle keittiölle. Virallisten ruokakriitikoiden mielipide ei ole yleensä aivan sama. Tämä koko lista lieneekin vain kuvaus siitä, että minusta ehti jo tulla pikkiriikkisen pohjoiskiinalainen. Ja nyt ihmettelen tupla-ulkomaalaisena tämän eteläisen ja länsimaalaistuneen Kiinan palasen menoa. Kun olen jonkin aikaa ihmetellyt, osaan varmasti nimetä tämänkin pullan parhaat rusinat. Siitä lisää myöhemmin. Kohta suuntaan Pekingiin ja tämän listan luettuanne jo tiedättekin mihin siellä. Tähän kirjoitukseen voin varmasti myös palata asuttuani Hongkongissa pidempään ja naureskella omalle tietämättömyydelleni ja turhautumiselleni. Mutta tältä Hongkong näyttää, kun täällä on viettänyt kaksi kuukautta.

kiinalainenateria

 

 

 

 

 

Terälehdet kadulla

Valokuvaamisesta

Terälehdet kadulla

Katu

Valokuvailu on minulle eräänlainen elämäntapa, vailla sen kummempaa osaamista. Se on osa arkista maailman – ja kauneuden kokemista. Minulle tärkeää etenkin siksi, että en osaa itse luoda mitään kaunista käsilläni, paitsi ruokaa. Voin sitten ikuistaa – ehkä myös ilmaista – sitä maailman kauneutta, jota ympärilläni ilmenee. Ulkomailla oleskellessani kuvaus saa toisenlaisen merkityksen. Se on tapa jäsentää uusia kokemuksia ja tavallaan kommentoida niitä myös muille näkyvällä tavalla.

Kännykkäkameroiden kehittyminen on tuonut kuvaamiseen uusia ulottuvuuksia. Samoin sosiaalinen media. Kun asuin Pekingissä, minulla oli sen verran heikko kännykkäkamera, että kuvasin sillä vähänlaisesti. Kiinan internet-politiikka rajoitti somen käyttöä, mikä entisestään vähensi intoa kännykkäkuvailuun, sillä kuvia ei useinkaan voinut jakaa saman tien. Kuvasin siis paljon digi-järjestelmäkameralla, jonka sain pian Kiinaan muutettuamme.

 

DSC_2707

Tältä näytti Peking.

Suomessa järkkärillä kuvaaminen jälleen väheni. Hong Kongiin muutettuamme minua on harmittanut, että olen urautunut niin paljon kännykkäkameran käyttöön. Nykyinen kännykkäni, iPhone 5S, ottaa sangen hyviä peruskuvia, etenkin maisemakuvia. Heikkoudet tulevat kuitenkin esiin heti, kun pitäisi kuvata kauempana olevia yksityiskohtia, tai esimerkiksi eläimiä. Kissat ja koirat ovat olleet minulle aina mieluisia kuvauskohteita reissussa ollessani. Nyt olen havainnut, ettei niiden kuvaamisesta tule mitään, ellen ala jälleen kulkea kamera kaulassa. Lamma on eräänlainen kissa- ja koiraparatiisi, joten tähän on pakko ryhtyä.

thumb_IMG_5638_1024

Kyyhkyset Lammalla

Tällä viikolla, kiinalaisena uutena vuotena suuntasimme Macaoon. Kodin ulko-ovella lähtöä tehdessämme muistin kameran ja saman tien tajusin, että sen akku on aivan lopussa. Pitkin Macaon reissua kiukuttelin kameran puuttumista. Erityishallintoalue oli täynnä sellaisia herkullisia yksityiskohtia ja kaupunkirakenteen kerroksellisuutta, jotka ovat minulle erityisen mieluisia kuvauskohteita. Eläimiä ei sen sijaan näkynyt missään. Onneksi kehnohko pilvisen sadekuuroinen sää toimi lohdutuksena sille, ettei kuvista kuitenkaan olisi tullut kovin hyviä: pian tullaan uudelleen kuumemmalla kesäsäällä.

Macaon ja eläinten kuvia on siis tulossa. Vähän myöhemmin.

thumb_IMG_6039_1024

Hung Shing Yeh -ranta Lammalla.

Ihmiset ovat vaikeampi kysymys. Haluaisin kovasti kuvata ihmisiä. Ystäviä olen rohkaistunut kuvailemaan silloin tällöin, mutta kuvien julkaisemista rajoittavat ihmisten kamerakammot ja angstit. Ymmärrän niitä paremmin kuin hyvin. Olen itse aikoinaan ollut niin kamerakauhuinen, etten moneen vuoteen vapaaehtoisesti alistunut kuvattavaksi.

Haluaisin kuvata ihmiset juuri sellaisina, kuin he mielestäni ovat, kauneimmillaan. Valitettavasti kauneuden kokemukset eivät aina kohtaa. Meillä on kummat ahdistukset omasta ulkonäöstämme. Inhoamme kuvakulmia ja piirteitä, jotka muut näkevät kauniina.

Vielä vaikeampi kysymys on tuntemattomien ihmisten kuvaaminen. Etenkin kaukomailla. Kuvaan hyvin harvoin tuntemattomia ihmisiä ilman lupaa. Sitäkin harvemmin julkaisen tuntemattomista ihmisistä kuvia ilman lupaa. Ja äärimmäisen harvoin valitettavasti uskaltaudun kysymään ihmisiltä lupaa kuvaamiseen.

Huomaan usein miettiväni, että ihmiset varmaan kuvittelevat, etten kuvaa ihmisiä, koska olen kiinnostunut vain eläimistä. Se ei kuitenkaan ole syy. Päinvastoin. Olen kiinnostunut kaikista eläimistä, myös ihmisistä. Ja heistä moninaisine kulttuureineen. Olen vain ujo. Ihmisten kuvaaminen odottaa rohkaistumistani.

thumb_IMG_4778_1024

Vihreän syötävän paikallista paljoutta.

Maahanmuuttajuutta

Eilisessä blogitekstissäni liedellämme kiehuivat perunat. Pesin ne perunat tiskiharjalla. Käyttämättömällä sellaisella kuitenkin. Pekingin vuodet valmistivat siihen, että tiskiharjan löytäminen voi ulkomailla olla kiven alla. Pekingissä meidät pelasti Ikea.

 

Täällä Hongkongissa kaapistamme löytyy jo monta tiskiharjaa. Onneksi. Sillä en ole vieläkään löytänyt mistään peruna/juuresharjaa, tai edes sen korviketta, kuten kuorintarukkasta. Mutta hätä keinot keksii. Minulla on ollut arkisimpien suomalaisten sanontojen mielessä pyörittelyn kausi käynnissä tänne saapumisesta lähtien. Mikä lie korvista haipuvan kielen kiinnipitomekanismi se on.

 

Lähes päivittäin manaan itselleni – sekä Suomessa että ulkomailla – että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Täällä se on tullut mieleeni manatessani mukaan ottamiemme lämpimien vaatteiden kitsasta määrää. Onneksi olin sentään tajunnut kohtaavani kylmät lattiat ja lämpimiä sukkia ja tohveleitakin oli matkalaukuissamme pieni pino.

 

Joka tapauksessa olen nyt kuukaudessa käyttänyt kaikki mukana tuomani vaatteet paria kevyttä kesämekkoa lukuun ottamatta. Osaan siis pakata perinteisen inter-railin verran vaatteita. Olemme siirtyneet nyrkkipyykkikauteen. Pesukone on hankinnassa, mutta saarielämä asettaa siihen omat haasteensa. Asumme siis saarella, jonne kuljetaan Suomenlinnan lautan kaltaisella välineellä. Suomenlinnan tapaan saarellamme on enemmän turisteja ja viikonloppuretkeilijöitä, kuin erilaisia palveluja. On niitä suoraan sanoen täällä Lammalla Suokkia enemmän, mutta ketjuliikkeistä ja marketeista ei ole tietoakaan. Ja hyvä niin.

 

Mutta pesukoneita saarellamme myy vain eräs hyvin hyvin pieni kauppa. Se kelpaisi, mutta paikallinen ilmasto sai meidät päätymään siihen, että ensimmäistä kertaa elämässämme etsimme kuivaustoiminnon sisältävää laitetta. Sillä pyykin kuivaksi saamiseen tarvitaan joka tapauksessa sähköllä toimivaa laitetta. Kuivaava pesukone löytyy mantereelta. Liikkeistä osa tarjoaa kotiinkuljetuksen – keskustan laivalaiturille asti. Sen jälkeen kone on itse työnnettävä, pyöritettävä, vedettävä tai kannettava lauttaan ja sieltä kotiin. Lammalla kaikki sellainen tapahtuu pienillä tai suuremmilla lavakärryillä. Lamman päässä painavimpia kuormia voidaan siirtää eräänlaisen mini-traktorin vetämässä peräkärryssä. Saarellamme ei nimittäin ole autoja. Eikä autoteitä.

 

Paikallisille tämä ei tietenkään ole konsti eikä mikään. Maahanmuuttaja ei kuitenkaan tunne tapoja eikä ihmisiä. Kuka ne kaikki kärryt omistaa, joilla tavaraa raahataan lautalle ja sieltä pois? Saako niitä vuokrata? Sisältyykö vuokraan kärryjen vetäjä, apukantaja vai kenties jopa mini-traktorin kuski? Keneltä tästä kaikesta voi kysyä?

 

No, muutamalta on kysytty. Apua on luvattu, mutta vielä ei ole kuulunut, tai on ehdotettu paikallista kauppaa. Mamulle kaikki on aina vähän vaikeampaa. Vaikka meillä kaikki on kovin hyvin eikä taustalla ja takaraivossa ole hätää ja kärsimystä. Puhumme jopa toista paikallista kieltä. Oikeasti apua taitaa olla tulossa.

 

Kaiken kaikkiaan Hongkongin elämä on suorastaan naurettavan helppoa Pekingiin asettumisen jälkeen. Yksi suurimmista tekijöistä on juuri kieli. Täällä imen tietoa jatkuvasti ympäriltäni: Tuolla lukee, että täällä on kotiinkuljetus. Tuossa on ilmoitus myytävistä huonekaluista. Tuolla ilmoitustaululla kaupunginosavaltuusto ilmoittaa tulevista juhlapäivistä ja kunnallisteknisistä hankkeista. Tuo A4-lappu seinässä kertoo, että kohta on katkos vedenjakelussa. Aa, tuo paikka on korealainen ravintola, tuo on ompelimo, tuo on kunnanvirasto. Tuonne ei saa mennä. Tuo liike on kiinni huomenna.

 

Pekingissä kuljimme kieltä taitamattomina kuin ornamenttien maailmassa. Vei viikkoja, että ymmärsimme mitä erilaiset julkisivut ja ikkunat kätkivät taakseen. Ja loppuun asti jouduimme käyttämään sekä teknisiä apparaatteja että paikallisia ystäviä tulkitsemaan meille erilaisia talomme alaoveen teipattuja lappuja ja meille annettuja lomakkeita, jopa ruokalistoja – silloin kun ravintolassa ei ollut sen paremmin englanninkielistä kuin perinteistä kiinalaista kuvamenuakaan, tai edes länsiaakkosin kirjoitettua kiinankielistä listaa, vain kirjoitusmerkein kirjoitettu menu.

 

Olen jo aikaa sitten ymmärtänyt, että yksi syy Lidlin suosioon Suomeen tulevien maahanmuuttajien keskuudessa ovat tutut brändit. Kaiken vieraan paikan aiheuttaman epävarmuuden ja hämmennyksen keskellä itsekin olen turvautunut tuttuihin brändeihin, joita muuten jopa karttelen: Oo, Nestlen vettä. Tämä on varmasti turvallista. Oi, Dolen säilykkeitä. Noista tiedän, mitä ne sisältävät.

 

Hongkong on saanut minut poimimaan ostoskoriin monta sellaista purnukkaa, jotka jäivät Pekingissä hyllyyn. Niin monissa tuotteissa oli tekstejä vain kirjoitusmerkein, etten jaksanut aina selvittää, onko tämä tofun näköinen oikeasti tofua vai kananmunahyydykettä, onko tuossa säilykkeessä myös pieniä kuolleiden eläinten palasia ja pitäisikö nämä kuivatut sienet kenties keittää montakin kertaa ennen kuin niihin ei kuole. Täällä entisellä Kansainyhteisön alueella samaisella Kiinassa valmistetulla tuotteella onkin kyljessään englanninkielinen lappu. Hiphei, sinne se sujahtaa ostoskärryyn.

 

OIenkin vasta nyt oivaltanut, että Lidl taitaa saada kävijöitä myös sen ansiosta, että merkittävässä osassa sen myymistä tuotteista on tuoteselosteet myös englanniksi ja usein monilla muillakin kielillä. Kotimaisissa ketjuissa, joissa kotimaisten tuotteiden osuus on perinteisesti ollut huomattavasti suurempi, on lukuisia tuotteita, joissa tuotetiedot ovat vain suomeksi ja ruotsiksi. Maahanmuuttajan – tai satunnaisen turistin – on hyvin vaikea varmistua, mitä kaikkea ne tarkalleen sisältävät ja miten tuote pitäisi valmistaa. Tämä tilanne säilyy pitkään, vaikka kohdemaan kielestä jo alkeet oppisikin.

 

Kaksikieliseen maahan muuttaneena, jonka toista kieltä satun osaamaan, mietin entistä nöyrempänä kaikkien niiden tilannetta, jotka päätyvät maahan, jonka virallisista kielistä he eivät ymmärrä sanaakaan. Ja joilla ei ole vapaaehtoisesti maata vaihtavien lukuisia etuoikeuksia.

 

Kuukausi Aasiassa

Olemme viettäneet nyt kuukauden päivät Aasiassa. Viikon Thaimaassa, loput Hongkongissa. On asunto, jossa perunat kiehuvat kotoisasti kaasuliedellä ja itselle uusi asia, dehumidifier – eli kosteudenpoistaja – hurisee poistaen vesihöyryä, joka huurustuu viileän asunnon ikkunoihin.

Lähdimme matkaan keskitalvella, joka kuitenkin tänä vuonna oli vasta talven alku. Ehdimme nähdä pari pakkaspäivää ja hitusen lunta. Emme kinoksia, hankia tai nietoksia. Hongkongissa talvi niin ikään saapui hyvin myöhään, vasta tammikuussa. Kesä oli tuntunut jatkuvan aina vain. Viime vuosi oli Hongkongissakin ennätyksellisen lämmin. Nyt tammikuussa sen sijaan koimme Hongkongin kylmimmän sään 59 vuoteen.

Suomalaisittain pari lämpöastetta ei kuulosta kovalta keliltä. Kun taloissa ei ole minkäänlaista lämmitysjärjestelmää ja kosteus on kovissa lukemissa, yli 90:ssä prosentissa, olivat tunnelmat jäätävät. Etenkin neljän seinän sisällä. Ensimmäiset suuremmat hankintamme olivatkin jo mainittu kosteudenpoistaja sekä lämmitin. Samaisella lämmittimen hankintareissulla liityimme niiden ihmisten joukkoon, jotka ovat nähneet Hongkongissa räntäsateen. Tai ainakin pari räntähiutaletta.

Säät jäsentävät normaalisti arkea ja vuodenkiertoa. Viime aikojen ilmastolliset muutokset ovat selvästi horjuttaneet perusturvallisuuden tunnetta monissa tavallisissa ihmisissä aivan eri puolilla maapalloa. Elämään Hongkongissa kuuluvat taifuunit. Jo useampi ihminen on maininnut meille, että ne jatkuivat viime vuonna täällä harvinaisen myöhään, lokakuun puolelle. Itseäni Suomen pitkät talvettomat talvikaudet ovat ennen kaikkea masentaneet: märkyydessään, pimeydessään ja harmaudessaan. Lumen kuuluisi pohjoisessa valaista lyhyimmät päivät.

Muuttuneita vuodenaikojakin oudommalta asialta on tuntunut viime vuosina tapahtunut Suomen ilmapiirin muutos. Sosiologina minun pitäisi ymmärtää paremmin tapahtunutta ihmisten asenteiden muutosta, kuin ilmastonmuutosmalleja. Mutta päinvastoin. Muutos tuntuu käsittämättömältä. Koen eläneeni viime vuodet maassa, joka on hylännyt kaikki ne arvot, joista olin tähänastisen elämäni ajan luullut Suomen ja suomalaisten olevan ylpeitä. Ne arvot ovat edustaneet minulle kotimaatani ja suomalaisuutta.

Nyt yhtäkkiä suomalaisuus tuntuu tarkoittavan kaikkea minulle suomalaisuutta merkinneen halveksuntaa. Olen ollut maani tilanteesta ymmälläni, surullinen ja epätoivoinen. Tämän kaiken keskellä ei tuntunut huonolta ratkaisulta viettää jälleen vähän enemmän aikaa ulkomailla. Tällä kertaa kaupungissa, joka on kuulunut koko historiansa ajan kansainvälisimpiin paikkoihin maailmassa.

Hongkongissa on omat etniset jännitteensä, jotka ovat samaan aikaan pitkälti poliittisia jännitteitä. Kaiken Suomessa vellovan erilaisuuden pelon jälkeen tuntuu kuitenkin todella hyvältä olla paikassa, jossa ihmisen ulkonäöstä ei voi päätellä mitään siitä, onko hän ollut täällä kuukauden vai esi-isistään lähtien. Edes kieli ei minulle – kantonia taitamattomalle – paljasta asiasta mitään. Englantia tai mandariinia voivat umpipaikalliset puhua joko täydellisesti tai itseänikin huonommin. Ulkonäöllä ja etnisyydellä on aina merkitystä, mutta täällä se ei kerro mitään siitä, miten hongkongilainen olet.

Kuluneen kuukauden kaunein hetki tuntuu kuitenkin tapahtuneen Bangkokissa. Istuin perjantai-iltana ravintolassa, trooppisessa lämmössä. Katsoin todella pitkää pöytää, jonka ääressä seurueemme istui. Naisia, miehiä. Pään peittävissä huiveissa, avopäin, paljastavissa topeissa, pitkissä hameissa, shortseissa. Osalla kädessä olutta, osalla soodaa. Samasta porukasta osa piti rukoushetken ennen lähtöä, osa tanssi diskossa pikkutunneille asti.

Tunnelma oli lämmin, ihmiset selvästi pitivät toisistaan, oltiin tehty yhdessä töitä koko viikko, ympäristönsuojelun eteen. Maapallon pelastamiseksi. Harva ihminen oli omassa maassaan, mutta jokaisen ihmisen palo tehdä työtä luonnon suojelemiseksi oli syttynyt oman asuinympäristön luonnossa kasvaen. Ja kaikki olivat päätyneet tekemään työtä tässä kansainvälisessä joukossa, koska vain siten ratkaisuja voitaisiin saada aikaan, pelastaa tuttu, rakas luonto. Esimerkiksi ne oman maan tutut säät ja vuodenajat.

Jälkisanaseni kertoo siitä, miten Suomi on muutamassa vuodessa muuttunut. Kun asuin Pekingissä ja aloin pitää Suomen kuvalehdessä blogia vuonna 2011, ei mieleeni edes tullut, että blogin kommentointia pitäisi rajoittaa. Lähinnä minua jännitti kommentoisiko kukaan blogiani mitenkään. Päivittäessäni nyt blogini tätä kirjoitusjaksoa varten päätin ensimmäistä kertaa poistaa blogistani kommentointimahdollisuuden kokonaan. En halua saada viestejä, joissa minua kutsutaan suvakkihuoraksi ja toivotaan raiskaamistani. Tai mitään vastaavaa. Toivotaan, että ajat ovat taas joskus toisenlaiset.